torstai 11. huhtikuuta 2013

10 ways to...


Eksyin Nyt.fi-internetsivuston verkkobongauksen kautta ihastuttavaan Sara K:n blogiin ensimmäistä kertaa. Kerta jäänee myös viimeisekseni, koska omien sanojensa mukaan Sara kirjoittaa ”tyylistä, kauneudesta ja hyvästä elämästä”: maailmoista, joihin minulla ei ole pääsyä.

Verkkobongauksessa mainostettiin siis parin päivän takaista 10 ways to blossom -postausta ”Eli miten päästä liikkeelle silloin, kun olo on vähemmän kuin kukkea.

Suosittelen lämmöllä lukemaan kyseisen postauksen: vilpittömästi uskon monen neuvoista hyötyvän.

Koska oma sielunelämäni on mitä ilmeisimmin rakentunut jossain määrin totutusta poikkeavalla tavalla, näin tarpeelliseksi tehdä itselleni hieman sovelletun ohjeistuksen.

Siis olkaapa hyvät:

Vippiksen 10 ways to wither

Eli miten estää toisia pääsemästä liikkeelle, kun tiedät ettei omakaan päiväsi käynnisty.

Tapa se viimeinenkin kaktus. Kun olet viimein seitsemän vuoden yrityksien jälkeen saanut perheesikin uskomaan, että et voi saada yhtäkään viherkasvia pysymään hengissä, osta lapsellesi kaktus tämän pitkään sitä aneltua. Kun kiintymyssuhde heidän välillään on syventynyt riittävästi ja paapero jo voitonriemuisesti leikittelee ajatuksella, että on kuin onkin jotain, mihin äidin kuihduttava voima ei yllä, huitaise kaktus imuroinnin lomassa ahterillasi lattialle sellaisella voimalla, että myös ruukku särkyy. Samalla jälkikasvu saa arvokkaan opetuksen siitä, että äidin voimaa ei sovi aliarvioida. Lohduttele lasta sillä, että muovikukissakin alkaa olla jo ihan kivoja vaihtoehtoja tarjolla.

Piilota puolisosi vaatteet koiran petiin. Kun hermostut illalla lattialle lojuville puolipitoisille vaatekasoille, jotka eivät toistuvista pyynnöistäsi huolimatta ole osanneet siirtyä sen paremmin pyykkikoriin kuin takaisin kaappiinkaan, tai edes tuolin selkänojalle, nosta puolisosi lempihousut/paita/työvaatteet koiran petiin. Näin saat oman habituksesi nousemaan aamulla usean pykälän: vaikka päälläsi ei viimeisimpiä muotiluomuksia olekaan, ovat vaatteesi sentään kohtalaisen sileät ja koirankarvattomat – toisin kuin eräillä. Näin saatat saada myös muut perheenjäsenet kiinnostumaan pyykkikoneen anatomiasta.

Juo kahvia. Pidä aineenvaihduntasi vilkkaana ja ajatuksesi kirkkaana juomalla riittävästi kahvia. Yhtäältä myös vatsasi toimii paremmin. Samalla saat mukavasti ajanvietettä ja tekosyitä keskeyttää senhetkiset tekemisesi – voit aina vedota vessahätään, orastavaan vatsakipuun, närästykseen tai jopa alkavaan päänsärkyyn. Yhtäältä kahvin keittäminen itsessään on oikein kelpo sijaistoiminto kaikelle.

Ulkoile yhdessä sovitun siivouspäivän aikana vähintään pari tuntia. Tiedät tekeväsi ylläpitosiivousta joka viikko vähintään sen kaksi tuntia puolisoasi enemmän, joten miksi ihmeessä sinunkin pitäisi pilata lauantaisi – eikö toisen menetetty vapaapäivä riitä? Sano lähteväsi viemään roskia tai lakaisemaan parveketta. Poissaoloasi tuskin huomataan siivottoman torpan tuskailun lomassa. Jos ulkoilma tuntuu epämiellyttävältä, voit poiketa myös lähipizzeriaan. Muista siis laittaa Visa takataskuun ja älypuhelin toiseen heti kun aloittelette siivousta.

Listaa muiden tekemättömät ja muistettavat asiat paperille. Listaa myös omasi, mutta harkiten ja sisällytä listaasi myös helppoja, nopeasti suoritettavia asioita. Tämä on loputtoman ilon lähde: oma listasi lyhenee, ja sisältää pian enemmän yliviivattuja kuin tekemättömiä töitä ja toisten listat näyttävät pidemmiltä päivä päivältä.

Siivoa kaappi. Esimerkiksi pakastimesta on hyvä aloittaa hoitelemalla puolitäydet jäätelöpaketit ja jatkaa päästämällä tuskastaan yläkaappien kätköistä keksipaketit ja suklaalevyn loput. Vierasvarat eivät säily kaapeissa kuitenkaan kovin kauaa, joten ota oma osasi siinä vaiheessa, kun huomaat niitä vielä jäljellä olevan.

Tee jotain itsesi hyväksi. Jokainen meistä varmasti tietää, kuinka uuvuttavaa on käyttää suurin osa elämästään pyyteettömästi toisten hyväksi. Ota kerrankin ihan kunnolla aikaa itsellesi: pakkaa matkalaukkusi, hyppää lentokoneeseen ja vietä pitkä viikonloppu Pariisissa vain itseesi keskittyen. Jos siihen ei ole mahdollisuutta, aivan yhtä hyvä vaihtoehto on mennä Mäkkärin autokaistan parkkiin tirauttamaan pari kyyneltä ja kasaamaan itsensä taas tulevia vastoinkäymisiä varten. Kunhan teet sen yksin, tai edes itse valitsemassasi, hyvässä seurassa.

Hoida lemmikkieläintä tai vauvaa. Kunhan ne eivät ole omiasi. Kun Jessica tai Nico-Petteri parahtaa itkemään, tai kun Musti oksentaa matolle, palauta tuote alkuperäiselle omistajalleen ja ole pohjattoman onnellinen siitä, että saat katsoa tyynnyttely- ja siivousyritykset vierestä tietävästi hymyillen.

Naura enemmän. Vahingonilo on paras ilo. On voimaannuttavaa ja puhdistavaa nauraa itsesi sijasta vaihteeksi jonkun toisen tekemille mokauksille. Oma elämä tuntuu hetken aikaa niin paljon paremmalta, kun näet, ettei kaikilla muillakaan aina kaikki ihan putkeen mene.

Ajatusmatkusta paikkoihin ja tilanteisiin, joita et tahdo kokea. Muistatko koskaan olleesi onnellinen siitä tunteesta, kun päätäsi ei särje? Kyllä tietysti, mutta vain silloin kun tajuat, että migreenikohtaus loppui juuri. Mikäpä olisi sen suurempi helpotus kuin piinasta pääseminen? Matkusta mielessäsi siis mahdollisimman suureen kurjuuteen ja vaivaan ja havahdu siihen ohikiitävään onnen ja helpotuksen tunteeseen, kun pääsit sieltä pois. Tai vastaavasti voit kuvitella jonkun epämiellyttävän tuttavasi/vihamiehesi samaan kurimukseen ja nautiskele hetki ajatuksella, että hän on siellä, mutta sinä et.

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Arvoisat Vieraat, tervetuloa kotiini!


Erään sosiaalisen median yhteisöpalvelussa leviää seuraavanlainen huoneentaulu

Koska se on tietyiltä osin aika ahdasmielinen ja tiettyjä ryhmiä suosiva, suunnittelin meille – näin tasa-arvon päivän kunniaksi – avarakatseisemman version. En ehtinyt saada sitä vielä kehystettävään muotoon, mutta halukkaat voivat laittaa minulle yhteystietonsa esim. sähköpostilla, tai viestinä kommenttikenttään, niin laitan teille suoraan liitetiedostona sen lopullisen version

Huomio Vieraille:

1. Lemmikkini, lapseni ja myös mieheni asuvat täällä. Tämä on niiden koti, ei teidän. Jos he haluavat istua lempinojatuolissaan tai sohvalla, kun tulet kylään, oletan Teidän ymmärtävän, että juuri sinun paikkasi on lattialla, keittiön tuolilla tai eteisen kaapissa – mikä nyt sitten sattuu miehittämätön alue sillä hetkellä olemaankaan.

2. Jos ette halua niiden karvaa, kuolaa, virtsaa, oksennusta, puklua, ruuantähteitä, ulostetta, väriliituja ja/tai muovailuvahaa vaatteisiisi, voi olla parempi ettette pukeudu ollenkaan meille tullessanne. En todellakaan voi vahtia teitä kaikkia yhtä aikaa: jos Sesse, Ruffe, Pörri, Mauku, Heikki tai Amanda katsoo tarpeelliseksi esitellä sinulle yhtä tai toista tuotoksistaan, oletan kyllä, että otat vaikka heidät kaikki yhtä aikaa jakamaan sen miehittämättömän matonkulmasi ja viihdytät heitä parhaan taitosi mukaan. Vaikka se maksaisi uutukaiset Guccin housusi, tiedän sinunkin pitävän sitä pienenä hintana perheenjäsenteni tyytyväisyydestä ja onnellisuudesta.

3. Otathan huomioon, että pidämme lemmikeistämme enemmän, kuin useista ihmisistä. Todennäköisesti rakastan myös lapsiani enemmän kuin sinua. Jos satut olemaan ”toivotut vieraat” -listamme häntäpäästä, saatan pitää myös miehestäni, tietyistä naapureista ja joistakin sukulaisistani enemmän kuin sinusta. Luonnollisesti pidän selvänä, että muistat sen koko vierailusi ajan.

4. Teille ne saattavat olla vain eläimiä, meille ne ovat rakkaita perheenjäseniä. Tiedän kyllä, että eivät hekään aivan virheettömiä ole, ja saattavat joskus toimia hieman ajattelemattomasti (joojoo, olen pyytänyt anteeksi jo aivan riittävän monta kertaa niitä purtuja Pradan kenkiäsi), mutta eiväthän he sitä tahallaan tee. Vaikka tuletkin tapaamaan pääasiassa minua, otaksun sinun ymmärtävän, että perhe on yksikkö: en voi erottaa ”minua” ”meistä”, vaan olemme osa toistemme persoonia ja identiteettejä. Kun siis olet ottanut ystäväksesi minut, olet ottanut ystäväksesi kovaääniset lapseni, vaatteillesi oksentavan koirani, kenkääsi pissaavan kissani, haisevan aviomieheni, mieltymykseni rap-musiikkiin ja intoni laulaa autossa, ja ja ja… Ja oletan, että lupaat rakastaa heitä kaikkia – niin myötä- kuin vastoinkäymisissä – aivan yhtä pyyteettömästi kuin minuakin.

niin olitteko milloin pääsemässä taas käymään meillä?

maanantai 25. helmikuuta 2013

Talvilomareissua

Muut lapsukaiset ovat sukuloimassa loman kunniaksi, ja kyynärsauvoin varustettu hra Keskimmäinen jäi pitämään äidille seuraa. Kävimmekin heti maanantain kunniaksi kaupunkilomalla kahdestaan. Matka (3,5 km) meni hyvin ja oli kyllä oikein rentouttava reissu kokonaisuudessaan muutenkin.

Matkaraporttia saanette myöhemmin, mutta oikaisen nyt suoraan päivän tärkeimpään antiin. Olen nimittäin todella kauan pohtinut, että haluaisin maalauttaa lapsistani muotokuvat. Ja mikäli työt onnistuvat hyvin, niin ihan perhepotrettikin olisi kiva! Valokuvat (erityisesti minua itseäni esittävät) ovat mielestäni niin konservatiivisia ja brutaaleja, että en niitä kyllä vieraiden nähtäväksi seinillemme halua. Olen katsellut eri taiteilijoiden töitä, mutta kenenkään tyyli ei ole vielä oikein kolahtanut. Ennen kuin siis vasta tänään!

Olimme nimittäin pienellä tauolla shoppailun lomassa. Hra Keskimmäinen halusi juomaksensa pirtelön eräästä läheisestä pikaruokapaikasta. Kassojen yläpuoleisissa valotauluissa sitä oli mainostamassa tällainen kuva:

Pillin ja kannen puuttumisesta päätellen tämä meille toimitettu versio ei ollut aivan autenttinen malli, mutta käsittääkseni yksilöiden väliset erot pyritään pitämään mahdollisimman minimissään:


Joskin lisäainekriittisenä ihmisenä olen kovasti onnellinen, että suurin osa ilmeisen turhista väriaineista on jätetty kai vallan tyystin pois!

Selvittelen nyt parhaillaan artistin nimeä ja toivon, että häntä ei ole täysin kiinnitetty kyseisen ketjun tehtäviin, vaan hän voisi esimerkiksi freelancer-henkisesti tulla esittämään taiteellisen näkemyksensä perheestämme ja saan viimeinkin olohuoneemme seinälle täytettä.

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Mulle tärkeitä asioita

Hei pitkästä aikaa

tämä on taas niitä kertoja kun aion aktivoitua. Suomalaisen selkärankahan tiedetysti katkeaa noin kolmessa viikossa, joten katsotaan edustanko tämän suhteen keskivertokansalaista.


Viimeisimmät postaukseni ovat olleet lifestyle-henkisiä, joten jatketaan samalla linjalla vielä ainakin tämän päivityksen verran.

Kuten olen aikaisemmissa yhteyksissä saattanut tuoda julki, niin sekä sisustaminen, muoti että ruuanlaitto ovat minulle hyvin merkittäviä osia jokapäiväistä elämääni. En kutsuisi niitä edes harrastukseksi, koska kyse on enemmänkin kokonaisista maailmankuvista ja elämäntavoista. Koen nämä asiat kuitenkin niin henkilökohtaisiksi, että en ole halunnut kokonaisia blogeja niille omistaa, mutta yritän ryhdistäytyä ja valottaa näitä puolia elämästäni aina silloin tällöin täällä muiden blogikirjoitusten lomassa.

Tästäpä siis tunnelmia ihan viime päiviltä!

En löytänyt riittävän tuoretta päivän asu -otosta omalta kohdaltani nyt tähän, mutta laitan tän meidän perheen edustavamman kauniimman sukupuolen edustajan parin päivän takaisen päivän asu -kuvan. Tosi samanhenkisistä jutuista me tykätään, ja toisinaan ollaankin melkein tekstiilikaksoset, että kyllä tää kivasti antaa osviittaa minunkin mieltymyksistäni. (Pahoittelen huonoa kuvan laatua, mut kivastihan toi utusuus on melkein niinku sellanen efegti.) 

Ihana pitsihelmainen ja -hihainen punainen paita, Keiteleen helluntaiseurakunnan kirpputori ostopaikkana. Merkistä en enää saanut selvää kun oli pesussa niin kulunut. Vaaleanpunakuvioiset housut, jonkun itse ompelemat suomalaista käsityötä, saatu mummulta. Oikea, musta sukka Halpa-Hallista normaalihintaisena, ostettu muistaakseni 2003, eli perintöä isoveljeltä. Vasen, puna-keltainen sukka syntymäpäivälahja ystäväperheeltä parin vuoden takaa.

Lopuksi täytyy vielä mainita, että kaulassaan neidillä on itse tekemänsä kaulakoru. Hän on kyllä niin lahjakas ja taiteellinen lapsi, että kyllä saa äiti olla ylpeä! "Ketjuna" on siis perintölakanasta repäisty n. 5 cm leveä ja 50 cm pitkä kaitale ja siihen hän pujotti tuollaisen lelukäsirautojen avaimen. Sointuu niin kauniisti housujen väreihinkin!

Että niin kuin huomaatte, niin tosi edullisesti saa tosi näyttäviäkin juttuja ja vaatteita hommattua kun vaan pitää silmänsä auki!


Sitten vielä resepti toissapäivältä: 
Vippiksen maistuva Hot Taco-gratiini! 

Kyllähän siihen meni aika paljon aikaa, mutta onneks noi uuniruuat on suhteellisen vaivattomia moneen muuhun kokkaamisen verrattuna. Ja onhan se lopputulos sen arvoinen! Ja tietysti sekin etu, että voi tehdä aina isomman satsin kerralla niin riittää syömistä useammaksikin päiväksi samalla vaivalla ja siivolla.

1. Eli ota "Kypsä Hot Taco-maustettu naudan Jauheliha" -paketillinen, irroita ensin päältä pahvikääre ja sitten repäise vielä suojana oleva muovikääre pois ja kumoa liha uunivuokaan (esim. isompi Kermansaven vati oli tosi sopivan kokoinen).



2. Napsaise saksilla "Uunivalmis kukkakaali-parsakaali gratiini"-pussin yläosaan sopivankokoinen viilto ja asettele kasvikset lihan päälle.



3. Lorauta sekaan Rainbow laktoositon kuohukermaa n. 1 dl.

4. Ripottele päälle X-tra juustonkaltaista kasvisrasvavalmisteraastetta haluamasi määrä.

5. Laita uuniin 225 asteeseen n. 35 - 40 minuutiksi.

6. Nosta uunista, anna vetäytyä hetki ja tarjoile haarukan kera.

Valmiista ruuasta ei ikävä kyllä ole kuvaa, kun oli aika hoppu jo päästä syömään siinä vaiheessa kun sain sen uunista. Mutta ensi kerralla lupaan muistaa malttaa sen verran! Mut voin sanoa, et oli näyttävä, edullinen, terveellinen, helpohko ja todella maistuva ruoka!

sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Vippiksen sohva


Kysy selvä(n)näkijältämme ihmissuhteista, elämästä, kuolemasta tai ole kysymättä! Oraakkelimme ei suinkaan välitä yliluonnollisia viestejä, vaan nimensä mukaisesti paljastaa elämäsi itsestäänselvyydet. Hän kertoo kuinka saat kaikki ongelmasi ratkottua tai vastaavasti problematisoitua jo selvitellyt asiat. Vippis päättää julkaistavat kysymykset ja muokkaa ne palstalle sopiviksi. Kysyjän nimeä, ammattia, paikkakuntaa tms. ei julkaista, ellei kyseessä ole niin mehevä juoru tai käsittämätön tyhmyydenosoitus, että haluamme sen ehdottomasti koko kansan tietoon.

Lähetä kysymyksesi osoitteeseen:
vippa@netti.fi



Elämäni ei enää etene

Olen kohta kolmekymppinen nainen. Minulla on ihana, rakastava aviomies ja kolme suloista lasta, käyn mukavassa työssä, opiskelen unelmieni opiskelupaikassa ja muutimme juuri parempaan asuntoonkin. Kaikki on siis periaatteessa oikeinkin mukavasti. Viime aikoina minulla on kuitenkin esiintynyt jonkinlaista ahdistusta tai oikeastaan sellaista epämääräistä alakuloa - aivan kuin en olisikaan täysin onnellinen. Nämä tunteet meinaavat lamaannuttaa minut. Aivan kuin kaikki hyvällä tolalla olevat asiatkin olisivat alkaneet repsottaa sen takia: työmotivaationi on toisinaan kadoksissa, opinnot eivät oikein etene, ulkoinen olemukseni on kovin väsähtäneen ja ilottoman näköinen ja näyttääpä vyötärölle kertyneen hieman ylimääräistäkin aivan huomaamatta. Vielä pisteenä iin päällä haaveeni kirjailijan, tai edes kirjoittajan, urasta ei tunnu enää ollenkaan realistiselta: istun tuntikausia tuijottaen tyhjää näyttöä, enkä sanaakaan saa aikaiseksi. Jos saan, niin heti luettuani pyyhin sen kiireesti pois; eihän kukaan tuollaista kuraa tahtoisi lukea!  Kuinka siis tästä kurimuksesta oikein pääsee eteenpäin? Miten saisin sen vanhan - tarmokkaan ja päättäväisen - minäni takaisin ja oman elämäni langat taas käsiini?

yst.terv. nimim. "Keski-iän kriisikö jo?"


Hyvä kriiseilijä. Ihan aluksi on todettava, että vaikutatpa kyllä melkoiselta Sherlockilta! Jos en olisi jo päättänyt julkaista kysymystäsi, olisin kehoittanut sinua lukemaan kirjeesi läpi uudelleen ihan ajatuksen kanssa ja miettimään sen jälkeen, että olisiko sitä minulle asti kannattanut edes lähettää. Mutta olet kyllä ihailtavan hyvin sisäistänyt selvännäkemisen idean!

Jonkinlaisena prologina tahtoisinkin nyt kannustaa sinua pohtimaan kumpi olikaan ensin; ahdistuksen tunteet vaiko asioiden repsahtaminen? ...niinpä niin. Näinhän se yleensä menee. Mutta mikäpä sen parempaa kuin jälkiviisaus. Kun et siis ole sitä vielä tähän ikään mennessä tullut huomanneeksi, niin kerronpa nyt viimein sinulle: elämä on kuule ihan kovaa työtä! Muutamia kolmannen polven Herlinejä tai Erkkoja lukuun ottamatta suurin osa suomalaisista saa nähdä vaivaa ihan tuntuvastikin sen eteen, että pakka pysyy kasassa. Harva saa tehdä päivä toisensa jälkeen ihan pelkästään sitä mitä rakastaa, ja vielä harvemmalle siitä maksetaan. Että kyllähän se työmotivaation etsiminen ainakin silloin tällöin on enemmän kuin tavallista lähes jokaiselle meistä. Opintojen eteneminenkin on sellainen tahtolaji: en ole kenenkään kuullut saaneen opintopisteitä pelkästään kirjastosta kirjoja hakemalla. Monet ovat kyllä läpäisseet tenttejä lukematta opuksistaan montaakaan sivua, mutta ainakin on täytynyt ensin ilmoittautua tenttiin ja mennä sitten vielä paikalle, tai vastaavasti kirjoittaa edes sivu tai pari jotain palautettavaa. 

Sitten siitä kirjoittamisesta: vai että vielä tyhjää näyttöä? Kyllä ei monikaan ole kirjailijaksi harjaantunut Facebookiaan päivittämällä tai keskustelupalstoille kirjoittamalla. Että nyt vaan rohkeasti nettiä kiinni, wordia auki ja sanoja riviin. Heti alkuunsa kannattaa sitten nämä pisteet iin päällä, kurimukset, lamaantumiset ja langat käsissä jättää sinne pöytälaatikkoon ja miettiä kuinka kliseiseltä sitä oikein haluaakaan kuulostaa.

Entäs se vyötärön seudun huomaamattomuus? Ilmeisesti on tullut sujuvasti nukuttua jo terveystiedon tuntienkin ohitse. Vaikka kuinka samaistutkin poliisisarjoihin, niin se ei vastaa rosvojen perässä itse juoksemista, eikä sen paremmin mansikkajäätelön syöminen ole rinnastettavissa tuoreilla mansikoilla mässäämiseen. Että jos tiedät syöväsi oikein ja liikkuvasi hyvin ja paino vaan edelleen nousee, niin mene ihmeessä lääkäriin. Mutta sinun tapauksessasi voisi olla aiheellisempaa avata silmänsä ja perehtyä asiaan vaikkapa edes keltaisen lehdistön opettavaisten artikkeleiden verran, jos vuosien kokemuksistasi huolimatta ei Painonvartijain, karppaus.info:n tai Heikkilänkään opit millään mieleen tahdo muistua.

Suosikkini oli kyllä tämä "tarmokas ja päättäväinen vanha sinä". Näytäpä minulle se kohta, missä elämäsi vaiheessa olet ollut tällainen. Että kyllähän tämä kriisien keksiminen, teatraalisuus ja edestakaisin vatkaaminen on sitä sinuinta sinua ollut aina. Joten nyt voisikin olla hyvä aika mennä itseensä ja pitää pieni pohdinta siitä, millainen toivoisi itsensä olevan ja kuinka se kuva eroaa reaalimaailmasta.

Eli tiivistettynä: kyllähän tämä tauti on luokiteltavissa ensisijaisesti diagnoosin laiskuus alle. Keski- tai minkääniän kriiseistä puhuminen on muutenkin melkoista itsensä huijaamista ja vastuun vierittämisestä muiden niskoille. Että tartupa nyt vain itseäsi kiltisti niskasta kiinni ja mene hankkimaan se elämä ihan omin pikku kätösin. Voit aloittaa esimerkiksi siitä väsähtäneen ulkoisen olemuksesi raikastamisesta ihan vain juurikasvun värjäämisellä, vaihtamalla päälle ei-niin-makkarankuorilta-näyttävät vaatteet ja kipaisemalla vaikka pienelle lenkille. Sen jälkeen voit yrittää pohtia niin kutsutun onnellisuutesi todellista astetta.

lauantai 5. toukokuuta 2012

Vippiksen eka sisustuspostaus

Kaikki varmasti tietävät kuinka innokas sisustaja ja myös kierrätysaatteen kannattaja olen. Niinpä nyt yhdistän nämä kaksi sydäntäni lähellä olevaa asiaa, ja esittelen teille uutta kotiani. Pääosassa siis kuitenkin ekohenki ja kirppisaate.

En muista kuka ystävistäni vinkkasi tästä, mutta meillä on nyt siis jo jonkin aikaa ollut käytössä nk. monikäyttöelementtejä. Näitähän saa ihan tavallisista marketeista, mutta jostain syystä monikaan ei ole niiden todellista arvoa hoksannut. Mutta kun vaan kerran uskaltaa kokeilla, niin harvapa on valmis palaamaan takaisin vanhaan.

Tässä siis meidän uudesta kodista sisustusideoita teille kaikille! (Huom! Ethän lainaa kuvia ilman lupaani!)


      Jopa kirppiksillä pyytävät ihan törkeitä hintoja 
näistä portaiden turvaporteista.


Yllätysvieraita varten on hyvä olla varapöytä ja -tuolit.


  Huomasin naapureilla tosi kivannäköisiä
bambu(?)verhoja parvekkeillaan, mutta
tykkään kun tämä on vielä hieman tehok-
kaampi näkösuojana.


Tajusin, että omistan paljon kirjoja, joita en  
edes halua lukea. Kirjojen omistaminen antaa
kuitenkin sen verran älykkään vaikutelman, 
etten haluaisi niistä tyystin luopuakaan. Joten
tässä hyllyssä ne mahtuvat meille paljon parem-
min kuin siinä vanhassa.


Monia keittiötikkaita ei saa muokattua näin
helposti. Hyvin pääsee ihan niin korkealle 
kuin tarvitsee; kerroksia vaan lisää.

Niin rakkaaksi kuin nämä monikäyttöelementit ovat käyneetkin, joudun ikävä kyllä niistä luopumaan tilanpuutteen vuoksi. Jos siis kiinnostuit, niin otapa yhteyttä bloggaajaan, niin järjestetään teillekin trendikästä, mutta niin käytännöllistä, luontoystävällistä sisustusainesta tästä meidän kattavasta ja uniikista, liki sadan yksilön kokoelmastamme!

ps. Käyvät myös muuttolaatikoiksi!

maanantai 16. huhtikuuta 2012

Avoin kirje Ilta-Sanomien terveys-osion toimittajille

Hyvät herrat/rouvat toimittajat,

hiilihydraatteihin ja niiden puutteeseen liittyvä keskustelu on viime aikoina paisunut sellaisiin mittoihin, että olen vältellyt aihetta viimeiseen asti. Mutta koska kirjoittamanne artikkeli nostattaa minussa niin syviä vihantunteita koko ammattikuntaanne kohtaan, ja mielestäni myös keltaisen lehdistön piiriin kuuluvaa uutis-genreä pitäisi sitoa tietyt lainalaisuudet, (muun muassa todenmukaisuudesta, tai jonkinlaisesta ulottuvuudesta uuden tiedon kertomiseen,) niin näen jopa velvollisuudekseni yrittää valistaa teitä, ennen kuin esimerkiksi Julkisen sanan neuvosto ottaa yhteyttä. (Siis nimenomaan terveys-osion tiimoilta, muilta osin kai olette jo hyviäkin tuttuja keskenänne).

Tässä siis kohta kohdalta oikaisuehdotuksia ja tarpeellisia lisätietoja artikkeliinne. (Lainaukset kursiivissa, lihavoinnit toimittajan.)

Pahat hiilarit: tässä 8 ruokaa, jotka ovat turmiollisempia kuin vaalea leipä
Luettelon tuotteet olisi tarkoituksenmukaisempaa luokitella ruoka-aineiksi tai elintarvikkeiksi; "ruoka" on tässä yhteydessä melko kömpelö ilmaus.

Vaaleasta leivästä on tullut monelle karppausintoiselle ja hiilihydraattikammoiselle se vihollinen numero yksi. On olemassa kuitenkin jotain vieläkin turmiollisempaa.
Oliko teillä laajakin otanta tämän mielipiteen (vai peräti tutkimustuloksen) tueksi? Neutraalit ilmaisunne "karppausintoisista ja hiilihydraattikammoisista" viitannevat ihmisryhmään, jonka tasaisen vahvoja vihollisia ovat viljatuotteet ylipäänsä, useimmiten litaniassa "jätä pois ruokavaliostasi sokeri sen kaikissa muodoissa, riisi, peruna, maissi, pasta ja leipä", tai hyväkarpimmalla puolen "vaihda riisi, peruna, maissi, pasta ja leipä täysjyvätuotteisiin ja vähennä niiden käyttöä reilusti ja jätä pois kaikki sokeria sisältävät tuotteet".

Huffington Post listasi kahdeksan hiilarihirviötä, joita moni karppaaja ei tajua vältellä.
Huffington Post on amerikkalainen uutissivusto. Eli vaikka uutinen olisi uutinen esimerkiksi Amerikassa, se ei meillä sitä välttämättä alkuunkaan ole. Vähän samoin kuin harva vitsi toimii suoraan tulkattuna toiselle kielelle.

1. Kahvijuomat
Kahvijuomat eivät ole ainoastaan täynnä kaloreita vaan myös sisältävät hiilihydraattia jopa 60-80 grammaa, mikä vastaa siis jopa isoa pasta-annosta.

Aika moni osaa elämänkokemuksensa perusteella arvata, että jos esimerkiksi maidon sekaan sekoittaa kaakaojauhetta, on siinä sen jälkeen sekä maidon että kaakaojauheen ravintosisältö. Toiset osaavat soveltaa tätä muuhunkin: jos kahvin sekaan laitetaan esimerkiksi makusiirappia, ei se sen jälkeen ole enää pelkkää kahvia vaan kahvia ja makusiirappia, kahvijuoman ravintosisältöineen.

2. Baagelit tai rinkelit
Moni kahvilabaageli sisältää noin 250-300 kaloria ja 50 grammaa hiilihydraatteja. Jollet ole siis suuntaamassa baagelihetkesi jälkeen suoraan lenkille, kannattaa tätäkin herkkua harkita tarkkaan.

Baageli koostuu pääasiassa hiivasta, vedestä ja jauhoista (sekä toisinaan sokerista). Vaalea leipä koostuu pääasiassa hiivasta, vedestä ja jauhoista. Eli erilaisesta valmistustavasta ja keskellä olevasta reiästä huolimatta moni erehtyy luulemaan tätä tuotetta vaaleaksi leiväksi. Hämmentävää kyllä, nämä myös löytyvät kaupasta samalta osastolta.

3. Jogurttijuomat, pirtelöt ja smoothiet
Marjaiset juomat saattavat vaikuttaa harmittomilta, mutta sisältävät pahimmillaan jopa 75 grammaa hiilihydraatteja ja 64 grammaa sokeria.

Karpeimmat karpit eivät käytä hedelmiä ja marjoja juuri ollenkaan. Ei-niin-karpit-karpitkaan harvemmin käyttävät valmiita jogurttijuomia (joiden sokerimäärän tarkkasilmäisimmät saattavat osata bongata purkin tuoteselosteesta). Pirtelön tyypillinen valmistusaine taas on jäätelö, ja jäätelön tyypillinen valmistusaine on sokeri. Ja melko harva karppi (tai virallisterveellistä ruokavaliota noudattavakaan) pitää sokeria pienempänä pahana kuin esimerkiksi vaaleaa leipää. Toisaalta jos valmistan smoothien itse ja lisään siihen sokeria, niin pystyn peruskoulun kotitalousoppituntien pohjalta sanomaan, että sen jälkeen siinä on myös lisättyä sokeria, joka sisältää hiilihydraatteja.

4. Suolakeksit
Vaikka näissä kavereissa ei olisikaan valtavia määriä hiilihydraatteja, ne eivät ole kovinkaan ravintorikkaita. Lisäksi suolaiset keksit sisältävät usein liiaksi keinotekoisia lisäaineita.

Suolakeksit koostuvat pääasiassa... (rumpujen pärinää) vehnäjauhoista! Ja eihän toki yksittäisessä suolakeksissä ole valtavaa määrää hiilihydraatteja (johtuen ehkä sen ei-niin-valtavasta koosta?), on siinä prosentuaalisesti enemmän hiilihydraatteja kuin vaaleassa leivässä. Tämän arvasi (tai osasi tuoteselosteiden perusteella päätellä) varmasti moni ei-tippaakaan-karppi. Tämän lisäksi nostitte esiin toisen tärkeän pointin - lisäaineiden ja prosessoitujen tuotteiden välttelyn (kts. kohdat 3, 5, 6 ja 8).

5. Herkut
Kutsuvat muffinssit kahviloissa ja korvapuustit leipomoissa ovat karppaajan vihollisia. Nekin sisältävät jopa yli 60 grammaa hiilihydraatteja ja 30 grammaa sokeria.

Hei.. ihan oikeasti! Tämä nyt alkaa lähennellä jo aliarviointia, yhtä lailla lukijan kuin kirjoittajankin! Ihanko tosissanne väitätte löytäneenne ihmisen, joka osaa vältellä leipää mutta ei muffinssia?

6. Hillojogurtit
Verrattuna maustamattomaan rahkaan nämä herkkupurkit sisältävät yli tuplasti hiilihydraattia eli noin 30 grammaa.

Wikipedian mukaan hillo on marjoista tai hedelmistä sekä sokerista ja vedestä keittämällä tai soseuttamalla valmistettua makeaa sosetta tai hyytelöä. Vaikka et olisi suurikaan Sherlock, saattaisi tästä pystyä päättelemään, että tuote saattaa sisältää sokeria ja/tai ylimääräisiä hiilihydraatteja.

7. Popcorn
Joillekin elokuvanautinnon edellytys, voissa uinut popcorn-kulho sisältää pahimmillaan jopa 1200 kaloria. Kyseessä on myös todellinen hiilihydraattien kruunaamaton kuningas.

Löydä minulle hiilihydraattitietoinen (tai ihan vaan lukutaidolla varustettu) ihminen, joka ei ole kuullut, että maissi on yksi yleisemmin mainittu hiilihydraattikammoisten vihollinen. Eikä pelkästään hiilihydraattien, vaan myös erittäin korkean tärkkelyspitoisuutensa vuoksi.

8. Jogurttirusinat
Harmittoman oloiset jogurttirusinat ovat todellisia hiilihydraatti- ja sokeripiiloja.

Hyvin harva karpintapainenkaan syö edes tuoretta viinirypälettä. Vielä harvempi kuivattua. Ja yhä harveneva joukko näistä (tai älykkyysosamäärällä varustetuista ihmisistä) olettaa, että jos itsessään makea tuote päällystetään jollain vielä makeammalla (jonka nimessä nyt satutaan mainitsemaan 'jogurtti'), se muuttuu vähemmän makeaksi.

Eli vastaisuudessa kun googlaatte jotain vastaavantyyppistä tietoa erikielisiltä internetsivuilta (niin kuin olette jo aikaisemminkin tehneet [en puutu tähän enää muilta osin kuin vain toteamalla, että esimerkiksi kohdassa yhdeksän kannattaisi pohtia, että miten salaatinkastikkeen laihduttamattomat ominaisuudet vaikuttavatkaan jäävuorisalaatin laihduttavuuteen]), kannattaa olla yhteydessä johonkin luotettavaan ja asiantuntevaan tahoon (esimerkiksi minuun), ennen kuin vaivaudutte edes kääntämään sen äidinkielellenne. Vältytte tällöin tällaisilta turhilta "uutisilta", jotka 1) eivät tuo kenellekään mitään uutta tietoa, 2) sisältävät virheellistä informaatiota ja 3) nostavat suotta kaikkien jo muutenkin sydän- ja verisuoniongelmaisten hiilihydraattitietoisten sekä muuten vain tervejärkisten ihmisten verenpaineita ja erinäisiä käyriä. Ja yhtäältä - ne ihmiset, jotka näiden "uutisten" lukemisesta hyötyisivät edes alkeellisemmissakaan määrin, eivät todennäköisesti tule koskaan oppimaan lukemisen jaloa taitoa.

Ystävällisin terveisin,
närkästynyt lukijanne

perjantai 7. lokakuuta 2011

Turha on potkia tutkainta vastaan: itse arviointia Vippiksen tapaan

Voi kauhistus - tämä on siis ensimmäinen päivitykseni tälle vuodelle! Kaikesta päätellen elän siis niitä paljon mainostettuja ruuhkavuosia...

Kerrottavaa minulla olisi paljonkin, (esimerkiksi vaikkapa siitä, kuinka minä rakastuin Lappiin ja mökkeilyyn, [kts. edeltäviä postauksia]), mutta tällä kertaa tulin vain jakamaan teille toiseen yhteyteen valmiiksi kirjoittamani tekstin. Aiheena on nimittäin yksi lempi-inhokeistani: ryhmätyöskentely!

Pahoittelen jos tekstin sisältö ei täysin avaudu. Tämä on siis erään avoimen yliopiston verkkokurssin itsearviointi. Tarkentavia kysymyksiä saa toki esittää, ja harkintani mukaan vastaankin niihin.

Minulla oli valtavan hauskaa tätä kirjoittaessani. Toivottavasti se välittyy myös lukijalle asti. ..jännityksellä jään odottamaan kurssin arvosanaa..

"Varhaisimmat varsinaiseen koulunkäyntiin liittyvät muistoni koskevat ryhmätöitä. Jo peruskoulun ensimmäisillä luokilla toteutetut tiimityötä vaativat oppimistehtävät olivat minulle kertakaikkisen vastenmielisiä. Herkkä lapsenmieleni ei pystynyt ymmärtämään miksi yhteen työhön sotketaan viisikin tyystin erilaista ihmistä: yksinhän olisin jo valmis! Tiedostin jo tuolloin, että lopputulos ei yksin (ainakaan kovin monessa tapauksessa), olisi sen parempi kuin ryhmässä toteutettu, mutta yhtäältä epäonnistumisesta kuin toisaalta onnistumisesta olisi ennen kaikkea oikeudenmukaisinta kantaa vastuu yksin.

Rehellisesti on tunnustettava, että tältä(kään) osin en ole huomannut itsessäni juurikaan henkistä kasvua sitten kouluaikojen. Säännöllisin väliajoin yritän itseäni kyllä siedättää ja ohikiitävän hetken ajan saattaa tuntua, että olihan tässä näitä hyviä puoliakin. Mutta jo pian vyöryy päälle niin monta negatiivista kokemusta, että hyvät asiat painuvat unholaan.

On toki tilanteita elävässä elämässäkin, (minun mielikuvissani lähinnä aikuistenoikeassa työelämässä), missä tiiminä toimimisesta on varmasti hyötyä ja lopputulos oikeasti monin verroin parempi kuin yhden ihmisen tuotos olisi... mutta opiskelutehtävissä koen sen edelleen lähes tyystin rasitteena. Paljon energiaa tuntuu kuluvan hukkaan epäolennaisuuksiin, (siis ihan vain siihen kuinka saadaan seitsemän erilaisuus mielipiteineen mahtumaan samalle näytölle samaan tehtävään), mitkä eivät vie itse tehtävää lainkaan eteenpäin.

Moni saattaa ajatella, että siinäpä vasta itseriittoinen ihminen. Toki tunnistan itsestäni myös (sen meissä jokaisessa asuvan) pienen narsistin, mutta kyllä pohjimmiltaan kyse on enemmänkin realismista ja mukavuudenhalusta sekä ripauksesta huonoa itsetuntoa. Aivan yhtä paljon minua rasittaa pelko panokseni riittämättömyydestä kuin flegmaattisista kanssaryhmäläisistä. Ja toisaalta se pieni narsistini saattaa turhautua, jos kaikki ei mene niin kuin se toivoisi... jolloin seurauksena toisinaan on oma passivoitumiseni - jos vireystila (puhumattakaan tietotaitotasosta) ei ole riittävä aktiivisen johtajan rooliin, on suuri kiusaus etsiä se paikka, missä aita on matalin; Erityisesti jos vähänkään tuntuu, että enhän minä tästä tällä tavalla kuitenkaan mitään opi. Ryhmädynamiikan taitaminen on tietysti tärkeä asia, mutta ryhmäytyminen yhden kurssin takia ei minun maailmassani näyttele niin suurta osaa, että kokisin mielekkääksi siihen kovinkaan paljon resursseja uhrata.

Tämäkään kurssi ei tehnyt poikkeusta sääntöön. Neuroottiselle pilkunviilaajalle jo ajatus seitsemästä ihmisestä kirjoittamassa yhtä tekstiä saa pulssin nousemaan kohtuuttoman korkeisiin lukemiin... yhdistettynä siihen, että jo 'prosessikirjoittaminen' itsessään on henkilökohtaisessa sanastossani kirosanojen osastossa; pureksin tekstin mahdollisimman valmiiseen muotoon jo ennen kuin koen halauavani sanaakaan siitä paperille laittaa. Joten prosessikirjoittaminen on minulle lähinnä tuskan pitkittämistä ja ajatukseni ehtivät eksyä jo jonnekin aivan muualle prosessin aikana... Eli prosessikirjoittaminen seitsemän hengen voimin ei (vaikka kuinka tosissani yritän) saa minussa aikaan olemattominta lämpimän ajatuksen häivähdystäkään.

Verkkokurssia pidän pääasiassa ihan kohtuullisen miellyttävänä tapana opiskella. Itselleni toimivimmaksi osaksi koen kuitenkin keskustelutyyppisen ajatustenvaihdon - argumentointi ja mielipiteiden vertailu on minulle luontevin tapa jäsentää asioita ja elämää. Tiivistelmän teon (siis seitsemän hengen prosessikirjoittamisena) tunteeni jo tiedättekin... ja tuo tarinan kirjoittaminen meni sinne hieman samaan kastiin. Itse kun en näe ollenkaan hyvänä asiana luovuuden yhdistämisen yrittämistä teoriakurssiin. Kovasti mielelläni pitäisin luovan kirjoittamisen luovana kirjoittamisena, opiskelun ja esseen taas sitten omassa karsinassaan. Minun oppimiseeni se tuo vain kaksinkertaisen tuskan ja toisaalta turhautumisen - tuntuu, että en pääse sen paremmin kunnolla pureutumaan teoriaan kuin tarinoiden ja niiden kirjoittamisen maailmaankaan. Tällä kurssilla teoria jäi minulta kuitenkin kokonaisuutena hahmottamatta, jotenkin se tuntui pilkkoutuvan liian pieniin osiin. Ja pelottavan ison osan resurssejani uhrasin taas tarpeettomaan tuskailuun niin ryhmätöistä, aikatauluista kuin työskentelytavoista ja tehtävänannoista. Myöskään tällainen sekamuotoinen aikataulutus - eli ei niin vapaa kuin yksin tai parinakaan työstettävässä esseessä, mutta ei niin sitova kuin luentokursseissa vaan vähän hankalasti (ja toisen mielestä hauskasti) näiden väliltä - on näemmä minun elämäntilanteelleni (ja myös luonteelleni) varsin haastava yhtälö.

Eli kaikkiaan voin antaa narinoilleni häthätää välttävän arvosanan. Muutoin ilmeisen hyvin toimiva ryhmäni ei olisi menettänyt minussa ja mielipiteissäni mitään - ehkä joku (tai useampikin) ryhmäläinen olisi ollut jopa onnellinen, kun olisi ollut yksi perässä vedettävä vähemmän. Opettajankin rooli tässä kurssissa oli oikein toimiva: varsin pieni, mutta oikein sopiva. Hänen aktiivinen osallistumisensa keskusteluihin oli erittäin miellyttävää ja tervetullutta, mutta suurimmassa osassa oli kuitenkin itse tehtävänannot. Ja mielestäni se toimi näin oikein hyvin. Eli yhtä kaikki kannan vastuuni tyystin itse: Minun oppimismetodeilleni tämä kurssi oli aivan väärä valinta. Olenkin ohjeistanut lähipiiriäni, että mikäli he kuulevat minun edes suunnittelevankaan ilmoittautumista jollekin sellaiselle kurssille, jonka kuvauksen käsitteistöissä vilahtaa "verkkokurssi", "ryhmätyö" tai "prosessi", on suotavinta heittää minua esimerkiksi kengällä melko lähietäisyydeltä ja kohtuullisen kovaa.

Eli kiitos ja anteeksi tasapuolisesti kaikille ja ihastuttavaa syksyn jatkoa!"

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Rakas Joulupukki

Kuinkas hurisee Korvatunturilla?

Jos tänäkään vuonna et pysty toteuttamaan hartainta toivettani maailman rauhasta ja jokaisen maan velkasaldon muuttamisesta samansuuruiseksi tilin katteeksi, niin pyydän, että tuot jotain seuraavista (mikäli koko lista tuntuu muka liian haasteelliselta):

1) Kärsivällisyyttä

2) Pitkämielisyyttä

3) Stressinsietokykyä

4) Kärsivällisyyttä

5) Kykyä odottaa haluamiani asioita ilman ylimääräisiä hermoiluja

6) Parempia hermoja

7) Kärsivällisyyttä

8) Kykyä sietää stressiä ja muuttuvia tilanteita paremmin

9) Pitkämielisyyttä

10) Rakkautta (erityisesti sitä varten, että voisin tyynesti hymyillen ottaa vastaan kaikki vastoinkäymiset ja odottaa kaikki keskeneräiset asiat valmiiksi ilman turhaa pultinottoa)

Eipä minulla muuta tällä kertaa. Odotan jo aattoa kovin. Siis en tietenkään liikaa, sieltähän se ajallaan jolkottaa - eipähän sen vauhtia minun odottelullani nopeuteta pätkääkään.

Oikein hyvää ja työteliästä joulunalusaikaa sinulle ja Muorille!

Yst.terv.
Virpi

ps. Jos näyttää siltä, että et aio toiveitani toteuttaa, tai nämä asiat eivät kuulu tavallisiin varastotavaroihisi, voit toimittaa kirjeen eteenpäin esimerkiksi suoraan Jumalalle. Voit mun luvalla ruksata omas nimes ylite, ja lisätä tilalle sen et "Rakas Jumala". Plus et muokkaa se alotus, et "Kuinkas hurisee siellä ylhäällä?" Et riittää siinäki se Korvatunturin yli ruksaaminen.

pps. Ja siis kans toi "...ja Muorille" ruksaa yli jos uudelleenlähetät tän.

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Elämän realiteeteista

Ajatukseni saivat alkunsa tiukkasanaisesta keskustelusta keskimmäisen lapsemme kanssa. Hänellä oli tyypilliseen esipuberteetti-ikäiseen, ja toisaalta keskimmäisen lapsen syndroomaiseen tapaansa heikon itsetunnon hetki. Joten yhdessä pohdimme illan pimeinä tunteina kuinka jokainen on jossain hyvä ja jossain huono.

Siitäpä siirryin luontevasti pohtimaan omia vahvuuksiani ja heikkouksiani.

Ja sitä, kuinka nekään eivät loppujen lopuksi paljon kerro siitä, mitkä ovat ihmisen todelliset mahdollisuudet pärjätä reaalimaailmassa.

Esimerkiksi minä itse hallitsen mielestäni varsin hyvin sellaiset sanataiteen alat kuin sarkasmin, satiirin ja (ainakin inho)realismin. Ja osaan toki kaikkiaan varsin tarkasti pukea sanoiksi mieleni liikkeet, ja pyydettäessä myös muiden ihmisten tuntemukset.

Vielä en kuitenkaan ole löytänyt tahoa, joka tahtoisi maksaa minulle esimerkiksi toisen ihmisen piikittelystä, tietyn ihmisryhmän parjaamisesta tai edes taidokkaasta argumentoinnista. Myöskään siitä, että kerron omat, toisinaan varsin vahvat mielipiteeni avoimesti ja oma-aloitteisesti, tyhjentävästi perustellen, en ole onnistunut todellisessa elämässä juurikaan hyötymään. Mikäli lähipiirin satunnaista viihdyttämistä ei lasketa.

Joten siihen asti, kun osa(aja)t kohtaavat, tyytynen keskittämään tarmoni henkisen pääoman kartuttamiseen kehittämällä sisäistä minääni. Voinkin siis hyvällä omallatunnolla hioa ilmaisuani vaikkapa blogitekstien muodossa odotellessani sitä, että löydän tahon, jolla on kaltaisilleni piileville kyvyille käyttöä. Ja toisaalta myös rahaa (ja halua) maksaa siitä.

perjantai 23. heinäkuuta 2010

Tahdon kertoa

Lähetin maaliskuun puolenvälin tienoilla Valituille Paloille tekstin Tahdon kertoa -palstalle. Ja sitten toukokuun loppupuolella he kertoivat, että tarinani julkaistaan kesäkuun lehdessä.

Joten tässäpä siis kyseinen tositarina.

Ensimmäinen versio on se lehdessä julkaistu, sen perässä siis alkuperäinen, melko paljon pidempi (ja takeltelevampi?) versio.


Näin sävel soi

Olin suunnittellut kaiken

Kirjoittajamme Jyväskylästä toimii synnytystukihenkilönä - ja varmistaa, että synnyttäjä saa kuulla toivomaansa musiikkia.

Aloitin tulevan synnytykseni käsikirjoittamisen hyvissä ajoin. Lapsi olisi jo kolmas, eikä lisää välttämättä enää tulisi. Halusin, että viimeisestä synnytyksestäni jäisi paljon mielekästä muisteltavaa ja tunne, että olin vaikuttanut ainakin joihinkin asioihin tapahtumassa, jonka kulkuun ei muuten voi edes yrittää vaikuttaa. Aikaisemmissa synnytyksissäni ainut päämääräni oli ollut päästä tilanteesta mahdollisimman äkkiä pois, ja saada vauva nopeasti ulos. Tämä synnytys tulisi olemaan täysin toisenlainen!

Tällä kertaa olisin aktiivisessa roolissa tekijänä, enkä vain toisten käskytettävänä. Synnytyksen suunnittelu oli toki realistisempaa kuin aikaisemmilla kerroilla; tiesinhän nyt suurin piirtein, mitä olin menossa tekemään ja pystyin miettimään, mitä tahtoisin ehkä tehdä toisin.

Tärkeää osaa suunnitelmassani näytteli musiikki. En edellisiin synnytyksiini lähtiessä ollut tajunnut, että sairaalaan voisi tuoda omia levyjä. Tällä kertaa salissa tulisi kuulumaan muutakin kuin minun keskittynyt hengitykseni, ja mieheni ja kätilön kannustus. Tuntui luontevalta pakata sairaalakassi puolilleen huolellisesti valikoituja levyjä.

Koko raskausajan valikoin musiikkia erityisesti sen mukaan, mistä saisin sitten synnytyksen koittaessa voimaa kipeimmillä, intensiivisimmillä hetkillä. Opettelin laulun sanoja ulkoa, ja kävin mielessäni läpi yhä uudelleen ja uudelleen, kuinka mistäkin kappaleesta olisi hyötyä sitten synnytyksen edetessä kohti loistokasta loppuaan.

Viimein sitten koitti tuo odotettu hetki. Pari päivää ennen laskettua aikaa, helmikuisena aamuna vuonna 2008, kävi käsky käydä synnytyssaliin. Oloni oli kaikin puolin levollinen ja miellyttävä. Juttelin hiljaa mieheni kanssa tulevasta koitoksesta. Suunnittelimme varovaisesti, miten tulevat tunnit toiveidemme mukaan menisivät.

Vähitellen kipu hiipi seuralaisekseni, ja aloin tuntea merkkejä siitä, että pian synnytys toden teolla käynnistyisi. Mies kysyikin, olisiko jo aika valita tilanteeseen sopivaa musiikkia. Sanoin käyväni ensin vessassa ja pyysin miestäni laittamaan aluksi radion päälle.

Supistukset kuitenkin voimistuivat vauhdilla, ja kun pääsin takaisin sängyn ääreen, alkoi tuntua siltä että vauva syntyisi juuri sillä minuutilla. Mieheni ja kätilöni säntäsivät viereeni, ja supistuksen tauottua he lähes heittivät minut sängylle. Kätilö totesi, että saisin ryhtyä ponnistamaan.

Kesken raskaimman ponnistuksen korviini yhtäkkiä kantautui radion ääni. Samassa tajusin, että levyt olivat edelleen kassissa eikä nyt olisi aikaa ruveta kaivamaan niitä esiin. Juuri kun sain punnerrettua tytön pään kokonaan ulos, alkoi kertosäe pauhata kaikella voimallaan: ”Anna mun mennä. En tänne kuulukaan. Mun koti ei oo täällä. Mun koooti ei ooo tääääälllllääää!”

Se ei siis mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Vähän kuin olisi katsellut herkkääkin herkempää elokuvan loppukohtausta, jossa rakastavaiset saavat viimein toisensa, mutta taustamusiikkina soikin Porilaisten marssi.


...ja se raakaversio siis tässä, jos jotakuta kiinnostaa tutustua rönsyilevämpään ilmaisuuni:
”Mun koti ei oo täällä…”

– Jos koet musiikin voimaannuttavana tekijänä, niin ottakaa ihmeessä omia levyjä mukaanne. Jokaisessa salissa on oma cd-soitin valmiina. Esimerkiksi sellaista musiikkia, mitä olet raskausaikana paljon kuunnellut, tai mihin liittyy voimakkaitakin tunteita omilta vaikeilta, tai parhailta, ajoilta tai mitkä kenties ovat osa yhteistä taivaltanne, on ihana kuunnella synnytyksen aikana. Tuohon hetkeen liittyy niin paljon voimakkaita tunteita, ja tilanteeseen tulette palaamaan muistoissanne myöhemmin yhä uudelleen, että se musiikki voi olla jossain määrin jopa ratkaisevakin tekijä. Tai ainakin merkittävä osa kokonaisuutta, erityisesti kun sitten jälkeenpäin muistelette tapahtumien kulkua.

Tämän palopuheen muistan kyllä pitää joka kerta, kun juttelen doulan, eli synnytystukihenkilön, ominaisuudessa tulevien vanhempien kanssa tutustumiskerralla ennen kuin kutsu käy varsinaiseen tapahtumaan. Saatan kuulostaa tuolloin hieman kiihkeältäkin, ja olemukseni on taatusti täynnä paatosta ja kokemuksen syvää rintaääntä, sillä aina tuolloin matkustan mielessäni reilun parin vuoden takaiseen kuopukseni maailmaan tuloon.

Aloitin tulevan synnytykseni käsikirjoittamisen jo hyvissä ajoin. Henkisesti valmentauduin siihen, että seuraavia ei välttämättä enää tulisi. Olihan tämä kuitenkin jo kolmas lapsemme. Halusin, että tästä varmasti jäisi paljon mielekästä muisteltavaa ja tunne, että olin vaikuttanut ainakin joihinkin asioihin mihin nyt tässä melko ohjailemattomassa tapahtumassa edes voi yrittää vaikuttaa. Aikaisemmissa synnytyksissäni ainut päämääräni oli ollut päästä tilanteesta mahdollisimman äkkiä pois, ja vauva nopeasti ulos. Nyt tämä mahdollisesti kokonaan, joka tapauksessa kuitenkin pitkään aikaan, viimeinen synnytykseni tulisi olemaan täysin toisenlainen. Tällä kertaa olisin itse aktiivisessa roolissa tekijänä, enkä vain sivustaseuraajana ja toisten käskytettävänä. Tapahtumasta tulisi niin paljon minunlaiseni kuin se nyt ylipäätään on edes mahdollista – sairaalapuitteet toki huomioiden, mutta kuitenkin minun näköiseni ja kuuloiseni hetki. Toisaalta suunnittelu kaiken kaikkiaan olisi realistisempaa kuin aikaisemmilla kerroilla: tiesinhän nyt suurin piirtein, mitä olin menossa tekemään ja pystyin vertaamaan, mitä tahtoisin ehkä tehdä toisin.

Yhtä tärkeää osuutta suunnitelmassani näytteli musiikki. Aiempiin synnytyksiini valmistautuessa tieto siitä, että omien levyjen sairaalaan tuonti ylipäätään edes olisi mahdollista, oli jostain syystä ohittanut minut täysin. Mutta jossain vaiheessa alkuraskautta tämä tieto minut tavoitti ja päätinkin, että tuohon epäkohtaan on tultava muutos. Tällä kertaa salissa tulisi kuulumaan muutakin kuin minun keskittynyt hengitykseni, ja miehen ja kätilön kannustus. Musiikki on aina ollut jossain määrin osa perheemme elämää. Silloin jos elämäntilanne ei ole antanut periksi aktiiviseen soittoharrastukseen, on toisten soittaman musiikin kuuntelu lisääntynyt suoraan samassa suhteessa. Musiikkiin kanavoimme sen hetkisiä tunteitamme; joko syventäen olotilaa tai kääntäen sitä parempaan suuntaan. Upealla kappaleella nostatetaan ennestään ihanaa hetkeä vielä uusiin sfääreihin, tai kurjuutta maksimoidaan puhuttelevalla kappaleella, ja alhosta onkin taas nopeampi nousta kun on hetken saanut synkistellä oikein kokonaisvaltaisesti. Niinpä tuntui luontevalta pakata sairaalakassi puolilleen huolellisesti valikoituja levyjä.

Koko raskausajan valikoin kuuntelemaani musiikkia erityisesti sen mukaan, että mistä sitten synnytyksen koittaessa saisin voimaa kipeimmillä, intensiivisimmillä hetkillä. Opettelin laulun sanoja ulkoa, ja kävin mielessäni läpi uudelleen ja uudelleen, kuinka mistäkin kappaleesta olisi hyötyä ja lääkettä sitten synnytyksen edetessä kohti loistokasta loppuaan ja missä järjestyksessä levyiltä kappaleita soitettaisiin.
Viimein sitten koitti tuo odotettu helmikuinen aamu vuonna 2008, jolloin paria päivää ennen laskettua aikaa kävi käsky käydä synnytyssaliin. Olotila oli kaikin puolin levollinen ja miellyttävä. Juttelimme miehen kanssa hiljaisella äänellä tulevasta koitoksesta ja suunnittelimme varovasti, miten tulevat tunnit toiveidemme mukaan menisivät. Kipuja ei vielä juuri ollut, joten henkisesti olin vielä vain odottavalla kannalla ja keskitin huomioni edelleen enemmänkin synnytyksen suunnitteluun, kuin varsinaiseen itse tapahtumaan.

Pikkuhiljaa kipu hiipi seuralaisekseni, ja alkoi tuntua merkkejä siitä, että kovin kauaa ei enää mene siihen, että synnytys todella käynnistyisi. Mies siinä sitten kysyikin oloani katsellen, että joko olisi aika alkaa valita tilanteeseen sopivaa musiikkia. Sanoin, että jos käyn ensin vessassa, ja sitten perehdymme asiaan oikein todenteolla. – Laita nyt aluksi vaan se radio päälle; Novalta tulee varmaan sopivan kevyttä taustamusiikkia.

Tuon kaiken kaikkiaan noin kymmenen metrin matkan aikana supistukseni kuitenkin voimistuvat niin vauhdilla, että takaisin sängyn luokse ehtiessäni tosissani pelkään, että vauva aikoo tipahtaa jalkojeni välistä sillä samaisella minuutilla. Mieheni ja kätilö säntäävät viereeni, ja supistuksen tauottua lähes heittävät minut sängylle. Kätilö kertoo minun todellakin olevan aivan valmis synnyttämään ja sanoo, että saan ponnistaa niin paljon kuin voimaa suinkin löytyy.

Muistan niin elävästi tuon hetken, kun kesken sen kaikkein raskaimman ponnistuksen korviini kantautuu jotain kummallista kieuntaa. Ja samassa tajuan, että omat levyt ovat edelleen kassissa, ja tulevat sinne jäämäänkin – nyt on auttamatta myöhäistä alkaa nauhuria rassaamaan. Juuri kun saan punnerrettua tytön pään kokonaan ulos, alkaa kertosäe pauhata kaikella voimallaan ja tunnistan kappaleenkin. Toki Chisun ”Mun koti ei oo täällä” omalla tavallaan sopi hetkeen täydellisesti: ” Anna mun mennä. Mä oven avaan, en henkeä saa. Anna mun mennä. En tänne kuulukaan. Mun koti ei oo täällä. Mun koooti ei ooo tääääälllllääää!” Mutta mitään sinne päinkään ei alkuperäiseen suunnitelmaani kyllä kuulunut.

Nykyisin tuon kappaleen kuuluessa koetan sujuvasti vaihtaa radiokanavaa tai hankkiutua kuuluman ulottumattomiin; sen verran voimakkaasti se muistuttaa tuosta oudosta kohtauksesta, jota muistelen kaikessa hulluudessaan jonkinlaisena unelman romuttumisen hetkenä. Vähän kuin katselisi herkkääkin herkempää elokuvan loppukohtausta, jossa rakastavaiset saavat viimein toisensa, mutta taustamusiikkina soikin Porilaisten marssi... Joskin synnytyssalissa nyt vähän rauhallisemmassa doulan roolissani ollessa muistan kyllä varmasti varsin tiuhaan tiedustella, että mikäs levy nyt laitettaisiinkaan soittimeen

tiistai 15. joulukuuta 2009

"Hän ei osaa enää keskustella"

Ah. Nyt otsasuoneni pullistelee siinä määrin, että palaan keskuutenne näin spontaanisti, tekstiä tai elämääni sen enempiä pohjustamatta!

Tarina alkaa siis siitä, kun joskus männäviikolla olin kuopukseni kanssa käyttämässä ranskalaisvalmisteista autoamme huollossa ja siinä aikani kuluksi lueskelin aikakauslehteä. Nimeä en tarkalleen ottaen muista, mutta kategoria lie naistenlehti. Ehkä Olivia tai jotain sinne päin.

Lehden alkuosan lukijapalautteissa joku kovasti kehui, että on se vaan niin ihanaa, kun Olivia(?) huomioi tosi hienosti myös lapset. Siis että ei olla ihan pelkkää Cosmopolitan-linjaa, vaan lehdestä saa irti vaikka olisi jo äiti-ihminenkin. Ja että lapsiin ja heidän perheisiinsä suhtaudutaan niiiin myönteisesti.

Ehkä vika on minussa, tai en siis ehkä vain ole kyseisen lehden stereotyyppi tavallisesta äiti-ihmisestä, mutta kerrassaan jouduin ottamaan ylös kaksi juttua, jotka eivät ainakaan minun omanarvontuntoani missään nimessä parantaneet näin niin kuin perheellisen näkökulmasta:

Jostain ihmissuhdekysymyspalstalta siis poimittua:

"Hän ei osaa enää keskustella

K: Sen jälkeen kun ystäväni sai lapsen,
emme ole keskustelleet kunnolla. Ennen
puhuimme kaikesta elämän ja kuoleman
väliltä, mutta nykyään hän pystyy korkein-
taan viiteen sanaan päiväkodin ruokalistasta.
Olen odottanut vaiheen menevän ohi, mutta
nyt hän on taas raskaana. Kaipaan viisasta
ystävääni.


V: Niin varmasti kaipaat, mutta ystä-
väsi ei nyt ole kauhean viisaassa vaiheessa.
Pienen lapsen äiti ei yleensä kykene pohdis-
kelemaan syvällisiä. Hän vain yrittää selvitä
päivästä toiseen.

Helpointa on, jos sinkku jaksaa osallistua
lapsiperheen arkeen. Ei puheenaiheita vält-
tämättä tarvitse muuttaa. Toisen voi antaa
puhua vaippamerkeistä ja kertoilla vastaa-
vasti omista asioistaan.

Alle viisivuotiaat lapset ovat paljon sylissä,
ja pitkiin keskusteluihin uppoutuminen saat-
taa hermostuttaa lasta. Äidit saattavat myös
tuntea, että lapsettomat loukkaantuvat, kos-
ka äidit eivät ehdi keskittyä heihin.

Älä syyllistä äitiystävääsi siitä, että haluai-
sit nähdä häntä enemmän. Kun on ensin yrit-
tänyt viikkokausia miettiä, kuinka olisi aikaa
omalle miehelle ja sitten ystävä vielä naput-
taa, äidille voi tulla sellainen fiilis, että hajot-
kaa, mä en nyt voi."


..mistäpä aloittaisin.. Siis. Mistä lähtien ystävyyden perusteena on ollut se, että olemme niin samanlaisia ihmisiä, ja niin samanlaisissa elämäntilanteissa, ja niin samoilla taustoilla? En yritä väittää, etteikö äitiys muuta ihmistä, ja etteikö lapset toisinaan häiritse keskustelua, ja että kyllähän lapsiperheen elämä on toisinaan niin hektistä, etteikö joskus tunnu, että vuorokaudessa saisi tunteja olla enemmän, ja niin edelleen.. mutta sanokaa, ystävät rakkaat, että en ole ihan noin ameeba kuitenkaan? Vai enkö kenties siksi uskalla ruotia päiväkodin ruokalistaa ystävilleni, koska olen itse niin kurja kokki, että päiväkodissakin on taatusti asiat paremmin..?

Mistä lähtien, ja miksi, minua yhtäkkiä herkeäisi kiinnostamasta ystäväni asiat, ja olisin kiinnostunut vain omista kullannupuistani? Jos minulla on takana huonosti nukuttu yö, ja olen vaikka joutunut vaihtamaan vaippamerkkiäkin, niin olen kyllä nämä asiat saattanut ystävälleni todeta jossain keskustelun tuoksinassa, mutta siitä on kuitenkin jatkettu sujuvasti seuraavaan aiheeseen - esimerkiksi vaikkapa ympäröivään yhteiskuntaan tai ystävän koiranhankintasuunnitelmiin. Taikka vaikka ihan mihin muuhun tahansa, mistä olen ennenkin tykännyt ystävieni kanssa puhua.

Vai onko lapsillani kenties jonkinlainen kiintymyssuhdehäiriö? Eivät he ainakaan tähän ikään mennessä ole keskustelujani häirinneet niin mittavissa määrin, että ystäväni olisivat ehtineet loukkaantua? Puhumattakaan siitä, etteivätkö kullannuppuni selviäisi ilman syliäni sen hetken, kun ystäväni ovat käymässä..? Ja jos vaikka käyvätkin sylissä, niin saan silti rauhassa jutella muiden kanssa?

Vai eivätkö ystäväni kenties uskalla kertoa minulle enää asioistaan ja täten pitävät yllä valheellista käsitystäni ystävyydestä ja elämästä yleensä?

torstai 16. heinäkuuta 2009

”Siellä pittää voejja rillutella pihalla vaikka munasillaan iliman että kukkaan näkköö”

En ole ikinä ymmärtänyt kansallista viehtymystämme alastomuuteen. Saunassa se on luontevaa, mutta suurinta osaa suomalaisista tuntuu vaivaavan krooninen tarve olla syntymäasussaan ihan ulkoilmassa. Tai ainakin siihen on oltava mahdollisuus asuinpaikan välittömässä läheisyydessä. Tähän käsitykseen olen päätynyt tuttavapiirissäni suorittamieni empiiristen tutkimusten pohjalta. Näin minulle nimittäin useimmiten perustellaan omakotitalon ylivertaisuus, kun keskustelu kääntyy asumismuotoihin. Perinteisen suomalaisen unelman – omakotitalo ja ehdottomasti maaseudun rauhan kaukaisimmasta nurkasta – tärkeimpiä funktioita tuntuu olevan se, että omassa pihapiirissään on mahdollisuus olla ilman rihmankiertämää. Kuitenkin niin katseilta suojassa, että vain oma väki on asiasta tietoinen.

Perimästäni taitaa tämä geeni puuttua täysin. Ainakaan en ole vielä missään elämäni vaiheessa kokenut vetoa omakotitaloon, enkä varsinkaan maaseudulle. Ja kesämökkielämä on minulle enemmänkin rangaistuksista pahin, kuin lomanviettotapa.

Kaiken kaikkiaan koen olevani aika yksin tuntemusteni kanssa. Suomalaiset tunnetusti ovat vesien ja metsien kansaa. Jos kertoo asuvansa kerrostalossa, ja vieläpä vuokralla, kovin usein seuraava kommentti on, että ”Kyllä tekin vielä saatte sen oman talon ostettua”. Kun vastaa, ettei sellaisia suunnitelmia ole, aletaan kysellä kesämökkihaaveista. Viimeistään siinä vaiheessa, kun kerron, ettei kyseinen asia ole minun maailmassani lainkaan synonyymi ”haaveelle”, saan osakseni kummeksuvan katseen ja keskustelun annetaan etsiytyä johonkin vähemmän arkaan aiheeseen.

Ensin ajattelin, että kyse on vain nuoruudestani. Että eiköhän se kaipuu maalle sieltä ala nostaa päätään, kunhan omat ikävuodet lisii ja lapsetkin kasvaa. Mutta ainakaan vielä sillä ei ole ollut ”toivottua” vaikutusta. Kyse ei myöskään ole tottumattomuudesta tai tiedonpuutteesta; siedätyshoitoa olen yrittänyt useampaankin otteeseen.

Ikävuosien karttuminen on kuitenkin tuonut lisää itsetuntemusta, ja alan jo pystyä hyväksymään itseni näine kaikkine puutteineni. Toivottavasti te muutkin pystytte. Jos teitä luonto kutsuu, niin menkää ihmeessä. Minä taas otan hyvillä mielin täyden hyödyn siitä, että hotellilomat alkavat olla edullisempia, kuin ilman mukavuuksia oleva mökkielämä. Suosittelen lämmöllä joskus kokeilemaan - ihan kumpaakin!

tiistai 14. heinäkuuta 2009

Takaisin alkulähteille

Siitähän ei pääse mihinkään, että sorrun aina liikaan selittelyyn ja kautta rantain maalailuun. Tästä en voi kuitenkaan itse ottaa täyttä vastuuta – rakas synnyttäjäni on imeyttänyt tämän ”ominaisuuden” minuun taatusti jo kohdussa köllötellessäni. Ja ei tarvitse kuin hetki kuunnella esikoistani, niin käy erittäin selväksi, kuinka vaikeaa tällainen epäsuotuisa kierre on katkaista. Puhumattakaan siitä, että suurin osa selittelystä(mme) kun ei liity edes välttämättä varsinaiseen asiaan, vaan menee reilusti sen oheen. Yhdistettynä näihin itsenikin inhoamiin täytesanoihin ja -päätteisiinkin, jotka tekevät tekstistäni paikoitellen sekavan oloista.

Ja nyt jo taisin hävittää punaisen langankin! Mutta otsikostahan se selviää – tarkoituksenani on siis vastaisuudessa kiinnittää huomiota kieliasun ja jopa koko tapahtumaketjujen yksinkertaistamiseen. Aivan kuten uusimman Valitut Palat -lehden muistelmien kirjoittamista käsittelevässä jutussa ohjeistettiin: taidan yrittää vastedes kirjoittaa elämäkerran sijasta vain sen yhden muiston tai tapahtuman. Eli esimerkiksi nyt vaikkapa sijaistoimintoja käsittelevän kirjoituksen sijaan voisin yrittää valottaa niitä tekijöitä, jotka minut ajavat tähän todellisuuspakoon. Tai sen sijaan, että selittelen, miksi en ole kirjoittanut, kirjoittaisin jostain, mikä sillä hetkellä elämääni jollain tavalla koskettaa.

Joten te ystävälliset sielut – heitän pallon teille! Kertokaa siis minulle, mikä ilmaisussani on hyvää, ja mikä taas kaipaa hiontaa. Ja otan myös ilolla vastaan ehdotuksia siitä, mitä aihetta kirjoitelmani voisivat käsitellä!

Tekstin alussa oleva kirjoitettu teksti, joka tavallisesti kertoo lukijalle jotain siitä, mistä tekstissä on kyse (l. otsikko)

Päivittäminen on taas yllättäen jäänyt. Ihan useammastakin syystä. Tärkein niistä lienee kompastuminen omaan sukkeluuteeni; odotin, että saan elämää suuremman inspiraation ja kiksin, joka pakottaa minut kirjoittamaan jostain .. noh, (anteeksi toisto) – elämää suuremmasta. Tai ainakin vakaalla paatoksella ja kokemuksen ah niin matalalla rintaäänellä. Sitemmin huomasin palajavani aina tähän samaan, jo ehkä kaikille tutuksi käyneeseen, kirjoittajan vaikuttimien problematiikkaan.

Viime aikojen keskusteluissa itseni kanssa olen tullut tulokseen, että sillä ei loppujen lopuksi olekaan väliä. Koska pyhästi lupasin (itselleni), että blogini on ensisijaisesti olemassa siksi, että pidän yllä kirjoittajan taitojani(?), niin silloinhan vaikutin on jo itsessään valmis. Joten kirjoittamatta jättäminen siksi, että olettaa kirjoittamisen olevan vain ja ainoastaan sijaistoiminto, onkin vain yritys luistaa tehtävästä. Kaiken kaikkiaan ehkä kaikkein pahin sijaistoimintoni onkin kaiken maailman sijaistoiminnoiksi nimeämieni toimintojen tekemättä jättäminen siinä pelossa, että ne ovat vain sijaistoimintoja ( - mikä lausehirviö?!). Puhumattakaan siitä, että eikö koko elämämme ole jollain tavalla arvotettuna vain sarja sijaistoimintoja?

Minulla oli taas varastossani monta syvällisen mahtipointista aihetta, mm. lapsentahtisuudesta, abortista, kaupunkielämän ylivertaisuudesta (tähän tosin palaamme varmasti myöhemmin), kirkkoherran viidestä avioerosta ja sitä rataa.. Otsikkoon taas ajattelin piilottaa jotain mahdottoman sukkelan nokkelaa sanaleikkiä. Kunnes tajusin, että jo jää kirjoitus taas kirjoittamatta, mikäli linja jatkuu.

Toisekseen olen huomannut, että vietän koneella aikaani jokseenkin riittävästi. Olen kyllä viime aikoina vähentänyt sitä merkittävästi, mutta silti suurin osa koneilustani on täysin tarpeetonta (vai keksitkö itse perustetta sille, että tarkistat saman sähköpostilaatikon tiheämmin kuin minuutin välein, tai vastaavasti keskustelupalstan etusivun päivittäminen samaa tahtia). Minulla on ihan oikeat perusteet siirtää osa elämääni virtuaalitodellisuuteen, tai niin julmalta kuin se kuulostaakin, niin olen erinäisten yhteensattumien kautta joutunut hankkimaan lisäpalasia elämääni juurikin internetistä tai ennemminkin sen välityksellä. Kyllähän ihmissuhteet ovat ihmissuhteita vaikka ne eivät tapahdu naamakkain, ainakin minun kohdallani. Ja ne ovat muodostuneet jokseenkin elinehdokseni tässä fyysisen sijaintini aiheuttamassa synkeässä olotilassa, jossa ei juurikaan siis oikeita ihmiskontakteja ole tarjolla. Mutta aiheeseen takaisin - laskeskelin, että jos lohkaisen edes pienen hetken kannettavalla viettämästäni turhasta ajasta kirjoitustaidon ylläpitoon, voin sen loppu ajan olla kaiken maailman sivustoilla paljon paremmalla omallatunnolla ja edes kuvitella pystyneeni suuntaamaan sijaistoimintojani johonkin hyödylliseen ja mieltä kehittävään toimintaan.

Päiväni koostuvat nykyisin (siis normaalin perhe-elämän ruuanlaittojen, siivousten, nukkumisen ja tappelujen lisäksi) siitä virtuaalitodellisuudesta, liikunnasta (selkeä parannus entiseen elämään, toim. huom., tähänkin paluu lie myöhemmin), lukemisesta, rukoilusta, elokuvien katselusta, asunnon myydyksi saamisen odottelusta ja sen suunnitellusta, että missä järjestyksessä tämän kaiken toteutan. Suunnitteilla on siis lukujärjestys tyydyttämään pedanttia luonnettani – ja pyrkimys varmistaa sijaistoimintojeni jatkuvuus, joka siis pienentää sitä syntiä, että niitä voi yleensä ottaen nimittää myös sijaistoiminnoiksi. Ja nyt aion lisätä sinne myös kirjoittamisen: jos fyysinen puoli alkaa olla edes jokseenkin kuosissa, niin hyödynnetäköön tämä henkilökohtainen pimeä keskiaikani myös henkisen kunnon kohottamisen kannalta. Varo vaan, Jyväskylä – aion saapua sinne salonkikelpoisempana kuin koskaan.

Uusi aluevaltaus

Nyt viimein löysin itseni! Tässä on tulevaisuuteni!

Eli toisin sanoen yritän tappaa aikaa kera sijaistoimintojen uutisia kyttäillen..


Aejjaejjae. Voevoevoe.

Mieltä kerrassaa ylentää valittoo.

Kaaheesti kaelotan, valitan, voevotan

Tervetulleeks elämäänj ahingon toevotan.


Julumoo oes jos elo kirkkaalta näöttäs,

päeväsä ihteesä kehumalla käöttäs.

- Ee istu se luonteemmu luatuun.


Ku mittää ee ikinä suavasa oota,

on toesinaa voettoo jo pahviloota.

- Tyytyväenen on vaevalla suatuun.

Maailman(i) parannusta

Blogini, jonka piti keskittyä maailmanparannukseen, on viime aikoina rajoittunut kovin pieniin ympyröihin.. tai sitten kyse on maailman pienenemisestä – olen kyllä parhaani mukaan yrittänyt fixailla henkilökohtaista universumiani.Sitä suurempaa ehtii kyllä aina parantaa – vääryydet, eikä oikeudet sen paremmin, lopu meidän aikanamme itkemällä tai nauramallakaan. Mutta tämä oma piirini kaatuu, pysyy ennallaan, tai etenee huomattavasti lyhyemmissä sykleissä.

Siispä takaisin olennaiseen, eli minun maailmaani. Pääasiallinen avautumiseni koskettaa erästä lempiaihettani: kärsivällisyyttä, tai pikemminkin sen puutetta. Kyseessä on sellainen avu, jonka jakohetkellä olen ollut kerrassaan toisella planeetalla. Pystyn kyllä odottamaan asiaa kuin asiaa, jos tiedän, milloin sen on määrä tapahtua. Esimerkiksi raskausajan odotus on helppo nakki – ohjeellinen kesto on 38-42 viikkoa, ja lasketun ajankin saa tietoonsa melko luotettavasti ja kohtuullisen pian asian selvittyä. Niin mikäs siinä on ollessa, kun kalenterissa on punainen ympyrä kertomassa odotuksen päättymisen päivän edes noin suurin piirtein.

Mutta ei kai se ole mitään kärsivällisyyttä? Ei silloin varsinaisesti tarvitse olla kärsivällinen mitenkään erityisemmin, vaan antaa vain ajan kulua ja elää päivä kerrallaan eteen päin. Heikkouteni on juuri se, että kun jotain on tapahtumassa, tai pitäisi tapahtua (kuten vaikkapa asunnon myydyksi saaminen), enkä tiedä, että milloin, tai missä muodossa sen olisi määrä käydä, niin odottaminen tuntuu melko usein jokseenkin vaikeahkolta. Täytän elämäni sijaistoiminnoilla ja erinäisillä projekteilla ja mukatärkeilyllä, jotka kiinnostavat keskimäärin sen aikaa, että odotukseni palkitaan eikä minun tarvitse enää miettiä miten kuluttaisin aikani siihen asti, että saan odotettavan asian pois mielestäni.

No, jossain vaiheessa pohdin ääneen miehelleni ja muistaakseni muutamalle tutullekin, että kyllä tämä hätäily, panikointi ja stressaaminen kannattaa: Aina on kaikki asiat järjestyneet. Ennemmin tai myöhemmin, huonommin tai paremmin, mutta silti selvinneet. Jos en olisi stressannut, niin noinkohan olisi asiat lutviutuneet? En voi tietää, sillä enhän ole koskaan kokeillut. Jälkiviisaus ja oman sädekehän kiillottaminen kun aina on yhtä palkitsevaa. Joten jaan tämän arvokkaan tiedon kanssanne ilomielin: Todistin juuri menneellä viikolla, että maailma(ni?)pa ei jatka pyörimistään, jos minä en sitä edesauta!

Yleensä olen siis erittäin tarkka kaikkien edellä mainitsemieni määräpäivien ja päivämäärien kanssa. Eli jos nyt vaikkapa raskauteni sattuisi kestämään päivänkin yli 42 viikkoa, aloittaisin julmetun valitus- ja reklamointikierteen – tällaisista asioista olisi kuulunut ehdottomasti saada tieto jo tilausta tehdessä. Tosiaan viime viikolla ajattelin, että nytpä minulla on oiva paikka osoittaa, kuinka paljon olen luonnettani kehittänyt tässä kovassa elämänkoulussa.

Keskiviikkona olin näet yhteydessä pankkiin erään minulle kohtuullisen tärkeän asian tiimoilta. Miellyttävä pankkivirkailija, jota pidän erittäin luotettavana ja säntillisenä, sanoi, että hän ottaa minuuun yhteyttä huomenna, eli torstaina, kunhan on ehtinyt selvitellä asiamme perin pohjin esimiehensä kanssa. Keskiviikon lopun kulutin luonteelleni ominaisesti tuijottelemalla puhelimen näyttöä – ”jospa se nyt kuitenkin vielä ehti asian selvittää, ja soittaa minulle vielä tänään”. Kellon lähestyessä viittä tarkistin vielä nettisivuilta, että pankki todellakin sulkeutui puoli tuntia sitten. Eli eipä tässä mitään, huomennahan hän vasta lupasikin soitella. Ja kun pankki ei enää ole auki, ei minulla ole mitään stressattavaa. Sillä mitä se silloin hyödyttää, kun kukaan ei ole viemässä asioita eteen päin.

Torstaiaamun koittaessa, tarkemmin sanottuna kellon vierähdettyä yli yhdeksän (pankki aukeaa vasta kymmeneltä, mutta saattavathan he tulla töihin jo vähän aikaisemmin), aloin taas tuijottelun. Tai siis leikin, ettei minulla ole mitään tuijotettavaa. Puuhastelin kaikkea tavanomaista, kuten esimerkiksi varmistin vielä, että pankki tosiaan on auki klo 10.00-16.30, ja että Suomen talous jatkaa syöksyään Talouslehden sivuilla, enkä hetkeäkään miettinyt, että mihinkähän aikaan puhelimeni soi. Viimein tunnit vierivät viiteen.. Hahaa – voitin itseni! En soittanut pankkitätille, enkä edes laittanut viestiä verkkopankin kautta koko päivänä! Olenhan siis äärimmäisen kärsivällinen!

Perjantaiaamuna, kun en taaskaan pohtinut koko asiaa, ajattelin, että onpa varmaan pitänyt pankkineidillä kiirettä. Tai että esimies ei ole aikaisemmin ehtinyt asiaa käsitellä, mutta että nythän he varmaankin ovat jo asiamme kimpussa. Ja vielä kerran sattui ohimennen silmiini en-nyt-muista-miltä-internetsivuilta, että eräskin rahoituslaitos on auki perjantaisin aivan samalla tavalla kuin keskiviikkoisin ja torstaisinkin. Puoliltapäivin, kun puhelimeeni oli soittanut vain äitini (joskin puhuimme vain aivan pikaisesti - ”kato ko mä ootan yhtä puhelua..”), aloin pohtia, että noinkohan olen sittenkään saanut eräitä puutteellisimpia luonteenpiirteitäni kehitettyä. Mutta ei – en ajattele ollenkaan, että puhelimeni se soittoääni, joka hälyttää, kun puhelu tulee numerosta, joka ei ole luettelossa, ei ole tinnittänyt vielä kertaakaan koko kahden tunnin aikana, minkä pankki on ollut auki. Mutta mikäs tässä on ollessa, laittelen ruuan ja pakkailen tavarat valmiiksi viikonlopun reissua varten, eihän minulla ole mitään syytä stressiin.

Neljän aikaan pakkauduimme sitten koko perhe autoon ja lähdimme lomareissuille. Tankille oli pakko mennä, tai emme olisi päässeet perille asti. Satuin huomaamaan, että se pankki onkin ihan tuossa matkan varrella. Ja kappas – ihan on vielä puoli tuntia aukikin. Kännykkä taskussa niin, että tunnen sen värinähälytyksen, jos se alkaa soida (jos nyt vaikka jollakulla virkailijalla sattuisi olemaan minulle asiaa), astelen ripeästi pankkiin sisälle. Pankkitätin huomattuani nielaisen syvään. Hänen ilmeensä huutaa jo metrien päästä, että ”Ohhoh. Nyt kyllä olen unohtanut asianne ihan kokonaan”.

”Eikös tätä vielä ehdi maanantainakin alkaa selvittää?”

”Jooooo, totta kai. Eihän tällä nyt varsinaisesti mikään kiire ole!”

Juttelemme hetken ja hymy huulillani toivottelen mukavaa viikonloppua. Astun takaisin autoon rauhaisin mielin ja lähdemme kohti lomaamme.

..ja lupaan itselleni syvään hengittäen, että jos joku toinen ei pidä määräpäivistä(ni) kiinni, minulla on suoranainen vastuu ja tehtävä varmistaa, ettei hän vain ole unohtanut missiotaan. Ja kyse ei ole vähimmässäkään määrin mahdollisesta kärsimättömyydestäni. Vaan siitä, että minä vain varmistan tellukseni todella jatkavan matkaansa akselinsa ympäri.

”Päivä vain ja....”* ...mitäsenytoli!

..muistan joskus laulaneeni koulussa. Ei sen merkitys silloin oikein auennut. Niin kuin ei oikein muidenkaan laulujen tai aforismien. Mutta nykyisin kyllä olen opetellut sitä sisäistämään siitäkin edestä. Kuten suurin osa tietää, virsi jatkuu ”...hetki kerrallansa. Siitä lohdutuksen aina saan”*. Voisi olla ihan toimivaakin, mutta varmaksi en tiedä. Sillä en ole koskaan kokeillut tuota hetki, tai edes päivä, kerrallaan elämistä. Olisi ehkä ihan hyödyllistä ja mukavan erilaista edes yrittää – nimittäin tämä elämän ottaminen vuoden, tai vuosikymmenen sykleissä tuntuu toisinaan melko raskaalta.

En tiedä johtuuko se nuoruudestani, luonteestani, elämäntilanteestani, vai kenties näiden kaikkien sopivasta sekoituksesta, että arjensietokykyni on ainakin oman barometrini mukaan verrattain alhainen.

Tästä pääsemmekin takaisin ensimmäiseen blogini aiheeseen ”Kirjoittajan vaikuttimista”. Pitkissä keskusteluissa itseni kanssa alan päätyä sille kannalle, että elämäni koostuu pääasiassa sijaistoiminnoista. Siis vaahtoanko yhdyssanavirheistä, koenko pyhää vihaa opintotuen lapsikorotuksen puuttumisen vuoksi, karppaanko, kuntoilenko tai pohdinko antipatiaani politiikkaa kohtaan asioiden itsensä vuoksi, vai vaan siksi, ettei elämäni tuntuisi niin merkityksettömältä kuin se oikeasti tällä hetkellä tuntuu olevan? Kirjoitanko blogia – pohdinko aiheita niin kirkasotsaisen mukatosissani – ihan vain siksi, että en osaa elää arkeani arkena, vaan yritän keksiä sille jotain syvempää tarkoitusta?

Vai onko kyse pohjimmiltaan siitä, etten ole sisäistänyt, mitä arki oikeastaan edes on? Koska periaatteessa kai valtaosa mainitsemistani asioista liittyy useammankin henkilön normaaliin arkeen. Onko alkuunkaan tarkoituksenmukaista löytää kaikille teoilleen se syvempi motiivi? Ei kai ole pakko olla aktivisti tai politiikko ennen kuin saa luvan ilmaista mielipiteensä? Joskin tuolloin kai siitä olisi enemmän hyötyä.. mutta onko kaikesta pakko olla hyötyä? Onko elämä vielä aikuisenakin "jos näin, niin sitten..", "joko tai" ja "entä jos", mutta sitä vain oppii iän myötä sietämään paremmin?


*otteet virrestä 338

Olen kuullut väitettävän, ettei kotiäideillä ole elämää...

Ja tänään totesin, että väittämä pitää paikkaansa täydellisesti.

Olenkin tässä sitemmin pohdiskellut, että milloin on syytä huolestua mielenterveydestään ja elämänsä tasosta?

Joko silloin, kun saa mielettömät kiksit siitä, että löytää pesuhuoneensa sisustukseen sopivan hammastahnatuubin..?

ennen:


jälkeen:



Pieni, mutta todella merkittävä ero, eikös totta?

Josko kohta pääsisin vaikka aloittamaan opiskelut, niin voisi yrittää pelastaa sen, mitä pelastettavissa on.. Viaton

Valinnan vaikeudesta, eli tyhjän paperin fobia

Minä niin rakastan posmentamista. Innota sydämeni kyllyydestä, toisinaan jopa aiheesta niin välittämättä. Ja sitä ei jokainen välttämättä jaksa sitten kuunnellakaan, jos löytyy vielä sellainen oikein sydämeen käypä väittämä, jota vastaan taistella.

Mutta dialogin ja monologin ero onkin suurempi kuin osasin ikinä kuvitella.

Minua uhkaa nyt sama kohtalo, kuin kuudennen luokan kuvaamataidon tunnilla. Opettaja sanoi, että nyt saatte piirtää ihan mitä ikinä haluatte. Minulle se oli enemmänkin, että joudutte. Vielä ensimmäisillä luokilla luulin tuon "mitä ikinä" olevan unelmien täyttymys niiden kummallisten väriympyröiden ja vesiväriluonnosten jälkeen. Mutta nopeasti huomasin, että vaikka olen kuvaamataidossa kiitettävän arvoinen oppilas, ei parhaimmat tuotokseni syntyneet vapaat kädet antamalla. Istuin pitkiä aikoja tuijottamalla pelottavan valkoista paperia. Ja vasta ihan tunnin loppupuolella sain tartuttua edes johonkin toimeen. Mutta kaikin puolin keskeneräiseksi ja muutenkin ajatukseltaan vajaaksi se aina jäi.

Kyse on niin kirjoittamisessa, kuin piirtämisessäkin ainakin osittain perfektionismista. Yksi osa teoksen täydellisyyttä (ainakin minun mielestäni) on, että se on sopivasti rajattu. Ja se rajaaminen taas on hyvin vaikeaa, jos mitään ohjeistusta ei ole. Ei kai teos voi olla täydellinen "se", jos ei tiedä mikä se jokin on.

Nyt tuntuu, että tartunpa mihin tahansa, ei tekstistä tule riittävän täydellistä. Kun kukaan ei ole provosoimassa, ohjaamassa, kannustamassa tai potkimassa, ei agressioni löydä kohdettaan. Tai tekstiä ei tule riittävästi (ikään kuin voisin sen tietää ennen kuin kokeilen). Tai jään jahkailemaan omiani. Tai ihan mitä muuta tahansa kuin sitä mitä haluan.

Tai ehkä vain yritän liikaa.

Mutta jääkäämme siis odottamaan, että esimerkiksi Savon Sanomat, tai kenties sen lukijan palsta, keksii uutisoida jostain niin perustavanlaatuisesta epäkohdasta, että en voi olla avautumatta..

Tai ehkä hyväksyn sen, että aina ei tarvitse avautua. Että on muitakin tapoja keskustella, tai ilmaista itseään, kuin posmentaminen.