En ole ikinä ymmärtänyt kansallista viehtymystämme alastomuuteen. Saunassa se on luontevaa, mutta suurinta osaa suomalaisista tuntuu vaivaavan krooninen tarve olla syntymäasussaan ihan ulkoilmassa. Tai ainakin siihen on oltava mahdollisuus asuinpaikan välittömässä läheisyydessä. Tähän käsitykseen olen päätynyt tuttavapiirissäni suorittamieni empiiristen tutkimusten pohjalta. Näin minulle nimittäin useimmiten perustellaan omakotitalon ylivertaisuus, kun keskustelu kääntyy asumismuotoihin. Perinteisen suomalaisen unelman – omakotitalo ja ehdottomasti maaseudun rauhan kaukaisimmasta nurkasta – tärkeimpiä funktioita tuntuu olevan se, että omassa pihapiirissään on mahdollisuus olla ilman rihmankiertämää. Kuitenkin niin katseilta suojassa, että vain oma väki on asiasta tietoinen.
Perimästäni taitaa tämä geeni puuttua täysin. Ainakaan en ole vielä missään elämäni vaiheessa kokenut vetoa omakotitaloon, enkä varsinkaan maaseudulle. Ja kesämökkielämä on minulle enemmänkin rangaistuksista pahin, kuin lomanviettotapa.
Kaiken kaikkiaan koen olevani aika yksin tuntemusteni kanssa. Suomalaiset tunnetusti ovat vesien ja metsien kansaa. Jos kertoo asuvansa kerrostalossa, ja vieläpä vuokralla, kovin usein seuraava kommentti on, että ”Kyllä tekin vielä saatte sen oman talon ostettua”. Kun vastaa, ettei sellaisia suunnitelmia ole, aletaan kysellä kesämökkihaaveista. Viimeistään siinä vaiheessa, kun kerron, ettei kyseinen asia ole minun maailmassani lainkaan synonyymi ”haaveelle”, saan osakseni kummeksuvan katseen ja keskustelun annetaan etsiytyä johonkin vähemmän arkaan aiheeseen.
Ensin ajattelin, että kyse on vain nuoruudestani. Että eiköhän se kaipuu maalle sieltä ala nostaa päätään, kunhan omat ikävuodet lisii ja lapsetkin kasvaa. Mutta ainakaan vielä sillä ei ole ollut ”toivottua” vaikutusta. Kyse ei myöskään ole tottumattomuudesta tai tiedonpuutteesta; siedätyshoitoa olen yrittänyt useampaankin otteeseen.
Ikävuosien karttuminen on kuitenkin tuonut lisää itsetuntemusta, ja alan jo pystyä hyväksymään itseni näine kaikkine puutteineni. Toivottavasti te muutkin pystytte. Jos teitä luonto kutsuu, niin menkää ihmeessä. Minä taas otan hyvillä mielin täyden hyödyn siitä, että hotellilomat alkavat olla edullisempia, kuin ilman mukavuuksia oleva mökkielämä. Suosittelen lämmöllä joskus kokeilemaan - ihan kumpaakin!
torstai 16. heinäkuuta 2009
tiistai 14. heinäkuuta 2009
Takaisin alkulähteille
Siitähän ei pääse mihinkään, että sorrun aina liikaan selittelyyn ja kautta rantain maalailuun. Tästä en voi kuitenkaan itse ottaa täyttä vastuuta – rakas synnyttäjäni on imeyttänyt tämän ”ominaisuuden” minuun taatusti jo kohdussa köllötellessäni. Ja ei tarvitse kuin hetki kuunnella esikoistani, niin käy erittäin selväksi, kuinka vaikeaa tällainen epäsuotuisa kierre on katkaista. Puhumattakaan siitä, että suurin osa selittelystä(mme) kun ei liity edes välttämättä varsinaiseen asiaan, vaan menee reilusti sen oheen. Yhdistettynä näihin itsenikin inhoamiin täytesanoihin ja -päätteisiinkin, jotka tekevät tekstistäni paikoitellen sekavan oloista.
Ja nyt jo taisin hävittää punaisen langankin! Mutta otsikostahan se selviää – tarkoituksenani on siis vastaisuudessa kiinnittää huomiota kieliasun ja jopa koko tapahtumaketjujen yksinkertaistamiseen. Aivan kuten uusimman Valitut Palat -lehden muistelmien kirjoittamista käsittelevässä jutussa ohjeistettiin: taidan yrittää vastedes kirjoittaa elämäkerran sijasta vain sen yhden muiston tai tapahtuman. Eli esimerkiksi nyt vaikkapa sijaistoimintoja käsittelevän kirjoituksen sijaan voisin yrittää valottaa niitä tekijöitä, jotka minut ajavat tähän todellisuuspakoon. Tai sen sijaan, että selittelen, miksi en ole kirjoittanut, kirjoittaisin jostain, mikä sillä hetkellä elämääni jollain tavalla koskettaa.
Joten te ystävälliset sielut – heitän pallon teille! Kertokaa siis minulle, mikä ilmaisussani on hyvää, ja mikä taas kaipaa hiontaa. Ja otan myös ilolla vastaan ehdotuksia siitä, mitä aihetta kirjoitelmani voisivat käsitellä!
Ja nyt jo taisin hävittää punaisen langankin! Mutta otsikostahan se selviää – tarkoituksenani on siis vastaisuudessa kiinnittää huomiota kieliasun ja jopa koko tapahtumaketjujen yksinkertaistamiseen. Aivan kuten uusimman Valitut Palat -lehden muistelmien kirjoittamista käsittelevässä jutussa ohjeistettiin: taidan yrittää vastedes kirjoittaa elämäkerran sijasta vain sen yhden muiston tai tapahtuman. Eli esimerkiksi nyt vaikkapa sijaistoimintoja käsittelevän kirjoituksen sijaan voisin yrittää valottaa niitä tekijöitä, jotka minut ajavat tähän todellisuuspakoon. Tai sen sijaan, että selittelen, miksi en ole kirjoittanut, kirjoittaisin jostain, mikä sillä hetkellä elämääni jollain tavalla koskettaa.
Joten te ystävälliset sielut – heitän pallon teille! Kertokaa siis minulle, mikä ilmaisussani on hyvää, ja mikä taas kaipaa hiontaa. Ja otan myös ilolla vastaan ehdotuksia siitä, mitä aihetta kirjoitelmani voisivat käsitellä!
Tekstin alussa oleva kirjoitettu teksti, joka tavallisesti kertoo lukijalle jotain siitä, mistä tekstissä on kyse (l. otsikko)
Päivittäminen on taas yllättäen jäänyt. Ihan useammastakin syystä. Tärkein niistä lienee kompastuminen omaan sukkeluuteeni; odotin, että saan elämää suuremman inspiraation ja kiksin, joka pakottaa minut kirjoittamaan jostain .. noh, (anteeksi toisto) – elämää suuremmasta. Tai ainakin vakaalla paatoksella ja kokemuksen ah niin matalalla rintaäänellä. Sitemmin huomasin palajavani aina tähän samaan, jo ehkä kaikille tutuksi käyneeseen, kirjoittajan vaikuttimien problematiikkaan.
Viime aikojen keskusteluissa itseni kanssa olen tullut tulokseen, että sillä ei loppujen lopuksi olekaan väliä. Koska pyhästi lupasin (itselleni), että blogini on ensisijaisesti olemassa siksi, että pidän yllä kirjoittajan taitojani(?), niin silloinhan vaikutin on jo itsessään valmis. Joten kirjoittamatta jättäminen siksi, että olettaa kirjoittamisen olevan vain ja ainoastaan sijaistoiminto, onkin vain yritys luistaa tehtävästä. Kaiken kaikkiaan ehkä kaikkein pahin sijaistoimintoni onkin kaiken maailman sijaistoiminnoiksi nimeämieni toimintojen tekemättä jättäminen siinä pelossa, että ne ovat vain sijaistoimintoja ( - mikä lausehirviö?!). Puhumattakaan siitä, että eikö koko elämämme ole jollain tavalla arvotettuna vain sarja sijaistoimintoja?
Minulla oli taas varastossani monta syvällisen mahtipointista aihetta, mm. lapsentahtisuudesta, abortista, kaupunkielämän ylivertaisuudesta (tähän tosin palaamme varmasti myöhemmin), kirkkoherran viidestä avioerosta ja sitä rataa.. Otsikkoon taas ajattelin piilottaa jotain mahdottoman sukkelan nokkelaa sanaleikkiä. Kunnes tajusin, että jo jää kirjoitus taas kirjoittamatta, mikäli linja jatkuu.
Toisekseen olen huomannut, että vietän koneella aikaani jokseenkin riittävästi. Olen kyllä viime aikoina vähentänyt sitä merkittävästi, mutta silti suurin osa koneilustani on täysin tarpeetonta (vai keksitkö itse perustetta sille, että tarkistat saman sähköpostilaatikon tiheämmin kuin minuutin välein, tai vastaavasti keskustelupalstan etusivun päivittäminen samaa tahtia). Minulla on ihan oikeat perusteet siirtää osa elämääni virtuaalitodellisuuteen, tai niin julmalta kuin se kuulostaakin, niin olen erinäisten yhteensattumien kautta joutunut hankkimaan lisäpalasia elämääni juurikin internetistä tai ennemminkin sen välityksellä. Kyllähän ihmissuhteet ovat ihmissuhteita vaikka ne eivät tapahdu naamakkain, ainakin minun kohdallani. Ja ne ovat muodostuneet jokseenkin elinehdokseni tässä fyysisen sijaintini aiheuttamassa synkeässä olotilassa, jossa ei juurikaan siis oikeita ihmiskontakteja ole tarjolla. Mutta aiheeseen takaisin - laskeskelin, että jos lohkaisen edes pienen hetken kannettavalla viettämästäni turhasta ajasta kirjoitustaidon ylläpitoon, voin sen loppu ajan olla kaiken maailman sivustoilla paljon paremmalla omallatunnolla ja edes kuvitella pystyneeni suuntaamaan sijaistoimintojani johonkin hyödylliseen ja mieltä kehittävään toimintaan.
Päiväni koostuvat nykyisin (siis normaalin perhe-elämän ruuanlaittojen, siivousten, nukkumisen ja tappelujen lisäksi) siitä virtuaalitodellisuudesta, liikunnasta (selkeä parannus entiseen elämään, toim. huom., tähänkin paluu lie myöhemmin), lukemisesta, rukoilusta, elokuvien katselusta, asunnon myydyksi saamisen odottelusta ja sen suunnitellusta, että missä järjestyksessä tämän kaiken toteutan. Suunnitteilla on siis lukujärjestys tyydyttämään pedanttia luonnettani – ja pyrkimys varmistaa sijaistoimintojeni jatkuvuus, joka siis pienentää sitä syntiä, että niitä voi yleensä ottaen nimittää myös sijaistoiminnoiksi. Ja nyt aion lisätä sinne myös kirjoittamisen: jos fyysinen puoli alkaa olla edes jokseenkin kuosissa, niin hyödynnetäköön tämä henkilökohtainen pimeä keskiaikani myös henkisen kunnon kohottamisen kannalta. Varo vaan, Jyväskylä – aion saapua sinne salonkikelpoisempana kuin koskaan.
Viime aikojen keskusteluissa itseni kanssa olen tullut tulokseen, että sillä ei loppujen lopuksi olekaan väliä. Koska pyhästi lupasin (itselleni), että blogini on ensisijaisesti olemassa siksi, että pidän yllä kirjoittajan taitojani(?), niin silloinhan vaikutin on jo itsessään valmis. Joten kirjoittamatta jättäminen siksi, että olettaa kirjoittamisen olevan vain ja ainoastaan sijaistoiminto, onkin vain yritys luistaa tehtävästä. Kaiken kaikkiaan ehkä kaikkein pahin sijaistoimintoni onkin kaiken maailman sijaistoiminnoiksi nimeämieni toimintojen tekemättä jättäminen siinä pelossa, että ne ovat vain sijaistoimintoja ( - mikä lausehirviö?!). Puhumattakaan siitä, että eikö koko elämämme ole jollain tavalla arvotettuna vain sarja sijaistoimintoja?
Minulla oli taas varastossani monta syvällisen mahtipointista aihetta, mm. lapsentahtisuudesta, abortista, kaupunkielämän ylivertaisuudesta (tähän tosin palaamme varmasti myöhemmin), kirkkoherran viidestä avioerosta ja sitä rataa.. Otsikkoon taas ajattelin piilottaa jotain mahdottoman sukkelan nokkelaa sanaleikkiä. Kunnes tajusin, että jo jää kirjoitus taas kirjoittamatta, mikäli linja jatkuu.
Toisekseen olen huomannut, että vietän koneella aikaani jokseenkin riittävästi. Olen kyllä viime aikoina vähentänyt sitä merkittävästi, mutta silti suurin osa koneilustani on täysin tarpeetonta (vai keksitkö itse perustetta sille, että tarkistat saman sähköpostilaatikon tiheämmin kuin minuutin välein, tai vastaavasti keskustelupalstan etusivun päivittäminen samaa tahtia). Minulla on ihan oikeat perusteet siirtää osa elämääni virtuaalitodellisuuteen, tai niin julmalta kuin se kuulostaakin, niin olen erinäisten yhteensattumien kautta joutunut hankkimaan lisäpalasia elämääni juurikin internetistä tai ennemminkin sen välityksellä. Kyllähän ihmissuhteet ovat ihmissuhteita vaikka ne eivät tapahdu naamakkain, ainakin minun kohdallani. Ja ne ovat muodostuneet jokseenkin elinehdokseni tässä fyysisen sijaintini aiheuttamassa synkeässä olotilassa, jossa ei juurikaan siis oikeita ihmiskontakteja ole tarjolla. Mutta aiheeseen takaisin - laskeskelin, että jos lohkaisen edes pienen hetken kannettavalla viettämästäni turhasta ajasta kirjoitustaidon ylläpitoon, voin sen loppu ajan olla kaiken maailman sivustoilla paljon paremmalla omallatunnolla ja edes kuvitella pystyneeni suuntaamaan sijaistoimintojani johonkin hyödylliseen ja mieltä kehittävään toimintaan.
Päiväni koostuvat nykyisin (siis normaalin perhe-elämän ruuanlaittojen, siivousten, nukkumisen ja tappelujen lisäksi) siitä virtuaalitodellisuudesta, liikunnasta (selkeä parannus entiseen elämään, toim. huom., tähänkin paluu lie myöhemmin), lukemisesta, rukoilusta, elokuvien katselusta, asunnon myydyksi saamisen odottelusta ja sen suunnitellusta, että missä järjestyksessä tämän kaiken toteutan. Suunnitteilla on siis lukujärjestys tyydyttämään pedanttia luonnettani – ja pyrkimys varmistaa sijaistoimintojeni jatkuvuus, joka siis pienentää sitä syntiä, että niitä voi yleensä ottaen nimittää myös sijaistoiminnoiksi. Ja nyt aion lisätä sinne myös kirjoittamisen: jos fyysinen puoli alkaa olla edes jokseenkin kuosissa, niin hyödynnetäköön tämä henkilökohtainen pimeä keskiaikani myös henkisen kunnon kohottamisen kannalta. Varo vaan, Jyväskylä – aion saapua sinne salonkikelpoisempana kuin koskaan.
Uusi aluevaltaus
Nyt viimein löysin itseni! Tässä on tulevaisuuteni!
Eli toisin sanoen yritän tappaa aikaa kera sijaistoimintojen uutisia kyttäillen..
Aejjaejjae. Voevoevoe.
Mieltä kerrassaa ylentää valittoo.
Kaaheesti kaelotan, valitan, voevotan
Tervetulleeks elämäänj ahingon toevotan.
Julumoo oes jos elo kirkkaalta näöttäs,
päeväsä ihteesä kehumalla käöttäs.
- Ee istu se luonteemmu luatuun.
Ku mittää ee ikinä suavasa oota,
on toesinaa voettoo jo pahviloota.
- Tyytyväenen on vaevalla suatuun.
Eli toisin sanoen yritän tappaa aikaa kera sijaistoimintojen uutisia kyttäillen..
Aejjaejjae. Voevoevoe.
Mieltä kerrassaa ylentää valittoo.
Kaaheesti kaelotan, valitan, voevotan
Tervetulleeks elämäänj ahingon toevotan.
Julumoo oes jos elo kirkkaalta näöttäs,
päeväsä ihteesä kehumalla käöttäs.
- Ee istu se luonteemmu luatuun.
Ku mittää ee ikinä suavasa oota,
on toesinaa voettoo jo pahviloota.
- Tyytyväenen on vaevalla suatuun.
Maailman(i) parannusta
Blogini, jonka piti keskittyä maailmanparannukseen, on viime aikoina rajoittunut kovin pieniin ympyröihin.. tai sitten kyse on maailman pienenemisestä – olen kyllä parhaani mukaan yrittänyt fixailla henkilökohtaista universumiani.Sitä suurempaa ehtii kyllä aina parantaa – vääryydet, eikä oikeudet sen paremmin, lopu meidän aikanamme itkemällä tai nauramallakaan. Mutta tämä oma piirini kaatuu, pysyy ennallaan, tai etenee huomattavasti lyhyemmissä sykleissä.
Siispä takaisin olennaiseen, eli minun maailmaani. Pääasiallinen avautumiseni koskettaa erästä lempiaihettani: kärsivällisyyttä, tai pikemminkin sen puutetta. Kyseessä on sellainen avu, jonka jakohetkellä olen ollut kerrassaan toisella planeetalla. Pystyn kyllä odottamaan asiaa kuin asiaa, jos tiedän, milloin sen on määrä tapahtua. Esimerkiksi raskausajan odotus on helppo nakki – ohjeellinen kesto on 38-42 viikkoa, ja lasketun ajankin saa tietoonsa melko luotettavasti ja kohtuullisen pian asian selvittyä. Niin mikäs siinä on ollessa, kun kalenterissa on punainen ympyrä kertomassa odotuksen päättymisen päivän edes noin suurin piirtein.
Mutta ei kai se ole mitään kärsivällisyyttä? Ei silloin varsinaisesti tarvitse olla kärsivällinen mitenkään erityisemmin, vaan antaa vain ajan kulua ja elää päivä kerrallaan eteen päin. Heikkouteni on juuri se, että kun jotain on tapahtumassa, tai pitäisi tapahtua (kuten vaikkapa asunnon myydyksi saaminen), enkä tiedä, että milloin, tai missä muodossa sen olisi määrä käydä, niin odottaminen tuntuu melko usein jokseenkin vaikeahkolta. Täytän elämäni sijaistoiminnoilla ja erinäisillä projekteilla ja mukatärkeilyllä, jotka kiinnostavat keskimäärin sen aikaa, että odotukseni palkitaan eikä minun tarvitse enää miettiä miten kuluttaisin aikani siihen asti, että saan odotettavan asian pois mielestäni.
No, jossain vaiheessa pohdin ääneen miehelleni ja muistaakseni muutamalle tutullekin, että kyllä tämä hätäily, panikointi ja stressaaminen kannattaa: Aina on kaikki asiat järjestyneet. Ennemmin tai myöhemmin, huonommin tai paremmin, mutta silti selvinneet. Jos en olisi stressannut, niin noinkohan olisi asiat lutviutuneet? En voi tietää, sillä enhän ole koskaan kokeillut. Jälkiviisaus ja oman sädekehän kiillottaminen kun aina on yhtä palkitsevaa. Joten jaan tämän arvokkaan tiedon kanssanne ilomielin: Todistin juuri menneellä viikolla, että maailma(ni?)pa ei jatka pyörimistään, jos minä en sitä edesauta!
Yleensä olen siis erittäin tarkka kaikkien edellä mainitsemieni määräpäivien ja päivämäärien kanssa. Eli jos nyt vaikkapa raskauteni sattuisi kestämään päivänkin yli 42 viikkoa, aloittaisin julmetun valitus- ja reklamointikierteen – tällaisista asioista olisi kuulunut ehdottomasti saada tieto jo tilausta tehdessä. Tosiaan viime viikolla ajattelin, että nytpä minulla on oiva paikka osoittaa, kuinka paljon olen luonnettani kehittänyt tässä kovassa elämänkoulussa.
Keskiviikkona olin näet yhteydessä pankkiin erään minulle kohtuullisen tärkeän asian tiimoilta. Miellyttävä pankkivirkailija, jota pidän erittäin luotettavana ja säntillisenä, sanoi, että hän ottaa minuuun yhteyttä huomenna, eli torstaina, kunhan on ehtinyt selvitellä asiamme perin pohjin esimiehensä kanssa. Keskiviikon lopun kulutin luonteelleni ominaisesti tuijottelemalla puhelimen näyttöä – ”jospa se nyt kuitenkin vielä ehti asian selvittää, ja soittaa minulle vielä tänään”. Kellon lähestyessä viittä tarkistin vielä nettisivuilta, että pankki todellakin sulkeutui puoli tuntia sitten. Eli eipä tässä mitään, huomennahan hän vasta lupasikin soitella. Ja kun pankki ei enää ole auki, ei minulla ole mitään stressattavaa. Sillä mitä se silloin hyödyttää, kun kukaan ei ole viemässä asioita eteen päin.
Torstaiaamun koittaessa, tarkemmin sanottuna kellon vierähdettyä yli yhdeksän (pankki aukeaa vasta kymmeneltä, mutta saattavathan he tulla töihin jo vähän aikaisemmin), aloin taas tuijottelun. Tai siis leikin, ettei minulla ole mitään tuijotettavaa. Puuhastelin kaikkea tavanomaista, kuten esimerkiksi varmistin vielä, että pankki tosiaan on auki klo 10.00-16.30, ja että Suomen talous jatkaa syöksyään Talouslehden sivuilla, enkä hetkeäkään miettinyt, että mihinkähän aikaan puhelimeni soi. Viimein tunnit vierivät viiteen.. Hahaa – voitin itseni! En soittanut pankkitätille, enkä edes laittanut viestiä verkkopankin kautta koko päivänä! Olenhan siis äärimmäisen kärsivällinen!
Perjantaiaamuna, kun en taaskaan pohtinut koko asiaa, ajattelin, että onpa varmaan pitänyt pankkineidillä kiirettä. Tai että esimies ei ole aikaisemmin ehtinyt asiaa käsitellä, mutta että nythän he varmaankin ovat jo asiamme kimpussa. Ja vielä kerran sattui ohimennen silmiini en-nyt-muista-miltä-internetsivuilta, että eräskin rahoituslaitos on auki perjantaisin aivan samalla tavalla kuin keskiviikkoisin ja torstaisinkin. Puoliltapäivin, kun puhelimeeni oli soittanut vain äitini (joskin puhuimme vain aivan pikaisesti - ”kato ko mä ootan yhtä puhelua..”), aloin pohtia, että noinkohan olen sittenkään saanut eräitä puutteellisimpia luonteenpiirteitäni kehitettyä. Mutta ei – en ajattele ollenkaan, että puhelimeni se soittoääni, joka hälyttää, kun puhelu tulee numerosta, joka ei ole luettelossa, ei ole tinnittänyt vielä kertaakaan koko kahden tunnin aikana, minkä pankki on ollut auki. Mutta mikäs tässä on ollessa, laittelen ruuan ja pakkailen tavarat valmiiksi viikonlopun reissua varten, eihän minulla ole mitään syytä stressiin.
Neljän aikaan pakkauduimme sitten koko perhe autoon ja lähdimme lomareissuille. Tankille oli pakko mennä, tai emme olisi päässeet perille asti. Satuin huomaamaan, että se pankki onkin ihan tuossa matkan varrella. Ja kappas – ihan on vielä puoli tuntia aukikin. Kännykkä taskussa niin, että tunnen sen värinähälytyksen, jos se alkaa soida (jos nyt vaikka jollakulla virkailijalla sattuisi olemaan minulle asiaa), astelen ripeästi pankkiin sisälle. Pankkitätin huomattuani nielaisen syvään. Hänen ilmeensä huutaa jo metrien päästä, että ”Ohhoh. Nyt kyllä olen unohtanut asianne ihan kokonaan”.
”Eikös tätä vielä ehdi maanantainakin alkaa selvittää?”
”Jooooo, totta kai. Eihän tällä nyt varsinaisesti mikään kiire ole!”
Juttelemme hetken ja hymy huulillani toivottelen mukavaa viikonloppua. Astun takaisin autoon rauhaisin mielin ja lähdemme kohti lomaamme.
..ja lupaan itselleni syvään hengittäen, että jos joku toinen ei pidä määräpäivistä(ni) kiinni, minulla on suoranainen vastuu ja tehtävä varmistaa, ettei hän vain ole unohtanut missiotaan. Ja kyse ei ole vähimmässäkään määrin mahdollisesta kärsimättömyydestäni. Vaan siitä, että minä vain varmistan tellukseni todella jatkavan matkaansa akselinsa ympäri.
Siispä takaisin olennaiseen, eli minun maailmaani. Pääasiallinen avautumiseni koskettaa erästä lempiaihettani: kärsivällisyyttä, tai pikemminkin sen puutetta. Kyseessä on sellainen avu, jonka jakohetkellä olen ollut kerrassaan toisella planeetalla. Pystyn kyllä odottamaan asiaa kuin asiaa, jos tiedän, milloin sen on määrä tapahtua. Esimerkiksi raskausajan odotus on helppo nakki – ohjeellinen kesto on 38-42 viikkoa, ja lasketun ajankin saa tietoonsa melko luotettavasti ja kohtuullisen pian asian selvittyä. Niin mikäs siinä on ollessa, kun kalenterissa on punainen ympyrä kertomassa odotuksen päättymisen päivän edes noin suurin piirtein.
Mutta ei kai se ole mitään kärsivällisyyttä? Ei silloin varsinaisesti tarvitse olla kärsivällinen mitenkään erityisemmin, vaan antaa vain ajan kulua ja elää päivä kerrallaan eteen päin. Heikkouteni on juuri se, että kun jotain on tapahtumassa, tai pitäisi tapahtua (kuten vaikkapa asunnon myydyksi saaminen), enkä tiedä, että milloin, tai missä muodossa sen olisi määrä käydä, niin odottaminen tuntuu melko usein jokseenkin vaikeahkolta. Täytän elämäni sijaistoiminnoilla ja erinäisillä projekteilla ja mukatärkeilyllä, jotka kiinnostavat keskimäärin sen aikaa, että odotukseni palkitaan eikä minun tarvitse enää miettiä miten kuluttaisin aikani siihen asti, että saan odotettavan asian pois mielestäni.
No, jossain vaiheessa pohdin ääneen miehelleni ja muistaakseni muutamalle tutullekin, että kyllä tämä hätäily, panikointi ja stressaaminen kannattaa: Aina on kaikki asiat järjestyneet. Ennemmin tai myöhemmin, huonommin tai paremmin, mutta silti selvinneet. Jos en olisi stressannut, niin noinkohan olisi asiat lutviutuneet? En voi tietää, sillä enhän ole koskaan kokeillut. Jälkiviisaus ja oman sädekehän kiillottaminen kun aina on yhtä palkitsevaa. Joten jaan tämän arvokkaan tiedon kanssanne ilomielin: Todistin juuri menneellä viikolla, että maailma(ni?)pa ei jatka pyörimistään, jos minä en sitä edesauta!
Yleensä olen siis erittäin tarkka kaikkien edellä mainitsemieni määräpäivien ja päivämäärien kanssa. Eli jos nyt vaikkapa raskauteni sattuisi kestämään päivänkin yli 42 viikkoa, aloittaisin julmetun valitus- ja reklamointikierteen – tällaisista asioista olisi kuulunut ehdottomasti saada tieto jo tilausta tehdessä. Tosiaan viime viikolla ajattelin, että nytpä minulla on oiva paikka osoittaa, kuinka paljon olen luonnettani kehittänyt tässä kovassa elämänkoulussa.
Keskiviikkona olin näet yhteydessä pankkiin erään minulle kohtuullisen tärkeän asian tiimoilta. Miellyttävä pankkivirkailija, jota pidän erittäin luotettavana ja säntillisenä, sanoi, että hän ottaa minuuun yhteyttä huomenna, eli torstaina, kunhan on ehtinyt selvitellä asiamme perin pohjin esimiehensä kanssa. Keskiviikon lopun kulutin luonteelleni ominaisesti tuijottelemalla puhelimen näyttöä – ”jospa se nyt kuitenkin vielä ehti asian selvittää, ja soittaa minulle vielä tänään”. Kellon lähestyessä viittä tarkistin vielä nettisivuilta, että pankki todellakin sulkeutui puoli tuntia sitten. Eli eipä tässä mitään, huomennahan hän vasta lupasikin soitella. Ja kun pankki ei enää ole auki, ei minulla ole mitään stressattavaa. Sillä mitä se silloin hyödyttää, kun kukaan ei ole viemässä asioita eteen päin.
Torstaiaamun koittaessa, tarkemmin sanottuna kellon vierähdettyä yli yhdeksän (pankki aukeaa vasta kymmeneltä, mutta saattavathan he tulla töihin jo vähän aikaisemmin), aloin taas tuijottelun. Tai siis leikin, ettei minulla ole mitään tuijotettavaa. Puuhastelin kaikkea tavanomaista, kuten esimerkiksi varmistin vielä, että pankki tosiaan on auki klo 10.00-16.30, ja että Suomen talous jatkaa syöksyään Talouslehden sivuilla, enkä hetkeäkään miettinyt, että mihinkähän aikaan puhelimeni soi. Viimein tunnit vierivät viiteen.. Hahaa – voitin itseni! En soittanut pankkitätille, enkä edes laittanut viestiä verkkopankin kautta koko päivänä! Olenhan siis äärimmäisen kärsivällinen!
Perjantaiaamuna, kun en taaskaan pohtinut koko asiaa, ajattelin, että onpa varmaan pitänyt pankkineidillä kiirettä. Tai että esimies ei ole aikaisemmin ehtinyt asiaa käsitellä, mutta että nythän he varmaankin ovat jo asiamme kimpussa. Ja vielä kerran sattui ohimennen silmiini en-nyt-muista-miltä-internetsivuilta, että eräskin rahoituslaitos on auki perjantaisin aivan samalla tavalla kuin keskiviikkoisin ja torstaisinkin. Puoliltapäivin, kun puhelimeeni oli soittanut vain äitini (joskin puhuimme vain aivan pikaisesti - ”kato ko mä ootan yhtä puhelua..”), aloin pohtia, että noinkohan olen sittenkään saanut eräitä puutteellisimpia luonteenpiirteitäni kehitettyä. Mutta ei – en ajattele ollenkaan, että puhelimeni se soittoääni, joka hälyttää, kun puhelu tulee numerosta, joka ei ole luettelossa, ei ole tinnittänyt vielä kertaakaan koko kahden tunnin aikana, minkä pankki on ollut auki. Mutta mikäs tässä on ollessa, laittelen ruuan ja pakkailen tavarat valmiiksi viikonlopun reissua varten, eihän minulla ole mitään syytä stressiin.
Neljän aikaan pakkauduimme sitten koko perhe autoon ja lähdimme lomareissuille. Tankille oli pakko mennä, tai emme olisi päässeet perille asti. Satuin huomaamaan, että se pankki onkin ihan tuossa matkan varrella. Ja kappas – ihan on vielä puoli tuntia aukikin. Kännykkä taskussa niin, että tunnen sen värinähälytyksen, jos se alkaa soida (jos nyt vaikka jollakulla virkailijalla sattuisi olemaan minulle asiaa), astelen ripeästi pankkiin sisälle. Pankkitätin huomattuani nielaisen syvään. Hänen ilmeensä huutaa jo metrien päästä, että ”Ohhoh. Nyt kyllä olen unohtanut asianne ihan kokonaan”.
”Eikös tätä vielä ehdi maanantainakin alkaa selvittää?”
”Jooooo, totta kai. Eihän tällä nyt varsinaisesti mikään kiire ole!”
Juttelemme hetken ja hymy huulillani toivottelen mukavaa viikonloppua. Astun takaisin autoon rauhaisin mielin ja lähdemme kohti lomaamme.
..ja lupaan itselleni syvään hengittäen, että jos joku toinen ei pidä määräpäivistä(ni) kiinni, minulla on suoranainen vastuu ja tehtävä varmistaa, ettei hän vain ole unohtanut missiotaan. Ja kyse ei ole vähimmässäkään määrin mahdollisesta kärsimättömyydestäni. Vaan siitä, että minä vain varmistan tellukseni todella jatkavan matkaansa akselinsa ympäri.
”Päivä vain ja....”* ...mitäsenytoli!
..muistan joskus laulaneeni koulussa. Ei sen merkitys silloin oikein auennut. Niin kuin ei oikein muidenkaan laulujen tai aforismien. Mutta nykyisin kyllä olen opetellut sitä sisäistämään siitäkin edestä. Kuten suurin osa tietää, virsi jatkuu ”...hetki kerrallansa. Siitä lohdutuksen aina saan”*. Voisi olla ihan toimivaakin, mutta varmaksi en tiedä. Sillä en ole koskaan kokeillut tuota hetki, tai edes päivä, kerrallaan elämistä. Olisi ehkä ihan hyödyllistä ja mukavan erilaista edes yrittää – nimittäin tämä elämän ottaminen vuoden, tai vuosikymmenen sykleissä tuntuu toisinaan melko raskaalta.
En tiedä johtuuko se nuoruudestani, luonteestani, elämäntilanteestani, vai kenties näiden kaikkien sopivasta sekoituksesta, että arjensietokykyni on ainakin oman barometrini mukaan verrattain alhainen.
Tästä pääsemmekin takaisin ensimmäiseen blogini aiheeseen ”Kirjoittajan vaikuttimista”. Pitkissä keskusteluissa itseni kanssa alan päätyä sille kannalle, että elämäni koostuu pääasiassa sijaistoiminnoista. Siis vaahtoanko yhdyssanavirheistä, koenko pyhää vihaa opintotuen lapsikorotuksen puuttumisen vuoksi, karppaanko, kuntoilenko tai pohdinko antipatiaani politiikkaa kohtaan asioiden itsensä vuoksi, vai vaan siksi, ettei elämäni tuntuisi niin merkityksettömältä kuin se oikeasti tällä hetkellä tuntuu olevan? Kirjoitanko blogia – pohdinko aiheita niin kirkasotsaisen mukatosissani – ihan vain siksi, että en osaa elää arkeani arkena, vaan yritän keksiä sille jotain syvempää tarkoitusta?
Vai onko kyse pohjimmiltaan siitä, etten ole sisäistänyt, mitä arki oikeastaan edes on? Koska periaatteessa kai valtaosa mainitsemistani asioista liittyy useammankin henkilön normaaliin arkeen. Onko alkuunkaan tarkoituksenmukaista löytää kaikille teoilleen se syvempi motiivi? Ei kai ole pakko olla aktivisti tai politiikko ennen kuin saa luvan ilmaista mielipiteensä? Joskin tuolloin kai siitä olisi enemmän hyötyä.. mutta onko kaikesta pakko olla hyötyä? Onko elämä vielä aikuisenakin "jos näin, niin sitten..", "joko tai" ja "entä jos", mutta sitä vain oppii iän myötä sietämään paremmin?
*otteet virrestä 338
En tiedä johtuuko se nuoruudestani, luonteestani, elämäntilanteestani, vai kenties näiden kaikkien sopivasta sekoituksesta, että arjensietokykyni on ainakin oman barometrini mukaan verrattain alhainen.
Tästä pääsemmekin takaisin ensimmäiseen blogini aiheeseen ”Kirjoittajan vaikuttimista”. Pitkissä keskusteluissa itseni kanssa alan päätyä sille kannalle, että elämäni koostuu pääasiassa sijaistoiminnoista. Siis vaahtoanko yhdyssanavirheistä, koenko pyhää vihaa opintotuen lapsikorotuksen puuttumisen vuoksi, karppaanko, kuntoilenko tai pohdinko antipatiaani politiikkaa kohtaan asioiden itsensä vuoksi, vai vaan siksi, ettei elämäni tuntuisi niin merkityksettömältä kuin se oikeasti tällä hetkellä tuntuu olevan? Kirjoitanko blogia – pohdinko aiheita niin kirkasotsaisen mukatosissani – ihan vain siksi, että en osaa elää arkeani arkena, vaan yritän keksiä sille jotain syvempää tarkoitusta?
Vai onko kyse pohjimmiltaan siitä, etten ole sisäistänyt, mitä arki oikeastaan edes on? Koska periaatteessa kai valtaosa mainitsemistani asioista liittyy useammankin henkilön normaaliin arkeen. Onko alkuunkaan tarkoituksenmukaista löytää kaikille teoilleen se syvempi motiivi? Ei kai ole pakko olla aktivisti tai politiikko ennen kuin saa luvan ilmaista mielipiteensä? Joskin tuolloin kai siitä olisi enemmän hyötyä.. mutta onko kaikesta pakko olla hyötyä? Onko elämä vielä aikuisenakin "jos näin, niin sitten..", "joko tai" ja "entä jos", mutta sitä vain oppii iän myötä sietämään paremmin?
*otteet virrestä 338
Olen kuullut väitettävän, ettei kotiäideillä ole elämää...
Ja tänään totesin, että väittämä pitää paikkaansa täydellisesti.
Olenkin tässä sitemmin pohdiskellut, että milloin on syytä huolestua mielenterveydestään ja elämänsä tasosta?
Joko silloin, kun saa mielettömät kiksit siitä, että löytää pesuhuoneensa sisustukseen sopivan hammastahnatuubin..?
ennen:
jälkeen:
Pieni, mutta todella merkittävä ero, eikös totta?
Josko kohta pääsisin vaikka aloittamaan opiskelut, niin voisi yrittää pelastaa sen, mitä pelastettavissa on.. 
Valinnan vaikeudesta, eli tyhjän paperin fobia
Minä niin rakastan posmentamista. Innota sydämeni kyllyydestä, toisinaan jopa aiheesta niin välittämättä. Ja sitä ei jokainen välttämättä jaksa sitten kuunnellakaan, jos löytyy vielä sellainen oikein sydämeen käypä väittämä, jota vastaan taistella.
Mutta dialogin ja monologin ero onkin suurempi kuin osasin ikinä kuvitella.
Minua uhkaa nyt sama kohtalo, kuin kuudennen luokan kuvaamataidon tunnilla. Opettaja sanoi, että nyt saatte piirtää ihan mitä ikinä haluatte. Minulle se oli enemmänkin, että joudutte. Vielä ensimmäisillä luokilla luulin tuon "mitä ikinä" olevan unelmien täyttymys niiden kummallisten väriympyröiden ja vesiväriluonnosten jälkeen. Mutta nopeasti huomasin, että vaikka olen kuvaamataidossa kiitettävän arvoinen oppilas, ei parhaimmat tuotokseni syntyneet vapaat kädet antamalla. Istuin pitkiä aikoja tuijottamalla pelottavan valkoista paperia. Ja vasta ihan tunnin loppupuolella sain tartuttua edes johonkin toimeen. Mutta kaikin puolin keskeneräiseksi ja muutenkin ajatukseltaan vajaaksi se aina jäi.
Kyse on niin kirjoittamisessa, kuin piirtämisessäkin ainakin osittain perfektionismista. Yksi osa teoksen täydellisyyttä (ainakin minun mielestäni) on, että se on sopivasti rajattu. Ja se rajaaminen taas on hyvin vaikeaa, jos mitään ohjeistusta ei ole. Ei kai teos voi olla täydellinen "se", jos ei tiedä mikä se jokin on.
Nyt tuntuu, että tartunpa mihin tahansa, ei tekstistä tule riittävän täydellistä. Kun kukaan ei ole provosoimassa, ohjaamassa, kannustamassa tai potkimassa, ei agressioni löydä kohdettaan. Tai tekstiä ei tule riittävästi (ikään kuin voisin sen tietää ennen kuin kokeilen). Tai jään jahkailemaan omiani. Tai ihan mitä muuta tahansa kuin sitä mitä haluan.
Tai ehkä vain yritän liikaa.
Mutta jääkäämme siis odottamaan, että esimerkiksi Savon Sanomat, tai kenties sen lukijan palsta, keksii uutisoida jostain niin perustavanlaatuisesta epäkohdasta, että en voi olla avautumatta..
Tai ehkä hyväksyn sen, että aina ei tarvitse avautua. Että on muitakin tapoja keskustella, tai ilmaista itseään, kuin posmentaminen.
Kirjoittajan vaikuttimista
Minä en ole koskaan kirjoittanut päiväkirjaa. Tai riippuu tietysti mikä kenenkin mielestä päiväkirja on. Mutta minulle se tarkoittaa lukolla varustettua, kuviokantista, paksuhkoa nidettä, jonne mustekynällä kirjataan kauniin koukeroin päivän tapahtumat, suurimmat ihastukset ja ongelmat äidin kanssa.
Vaikka blogi ei suoranaisesti ole yhtä kuin päiväkirja, niin kai jotain samaa niiden ideassa on. Mutta suurin ero kirjoittajalle henkilökohtaisesti on se, että perinteisessä päiväkirjassa on lukko. Vaikka toisaalta kirjoitan myös itselleni, en osaa kirjoittaa vain itselleni. Siksi en ole pöytälaatikkokirjoittaja – en koe tarpeelliseksi kirjoittaa sellaisia tekstejä, jotka luen vain minä. En ole vielä pystynyt ratkaisemaan, onko kyse pääasiassa turhamaisuudesta, riippuvuudesta palautteeseen, vai luulosta, että sanoilla voi parantaa maailmaa. Vai yksinkertaisimmillaan siitä, että savolainen ei vain osaa pitää sanoja sisällään.
Yritin joskus pukea ajatukseni syväksi filosofoinniksi. Huomasin kuitenkin pian, että aforismien, teiniangstin ja syvien mietteiden maailma ei ole omani. Joten pyrin vastaisuudessa paasaamaan kokemuksen syvällä rintaäänellä asiasta kuin asiasta mahdollisimman suorasanaisesti. Ilman turhia koukeroita ja kielellistä brassailua, vaikuttimista, taiteesta ja syvällisyydestä niin välittämättä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)