Ohjeita elämään

Fecobookissa leviää linkki Edesmenneen äidin koskettaviin elämänohjeisiin. Muutama kuukausi sitten kohdunkaulan syöpään menehtynyt walesilainen nainen siis kirjasi elämänohjeet neljälle teini-ikäiselle pojalleen hieman ennen kuolemaansa. Daily Mail julkaisi ohjeistuksen aviomiehen toiveesta ja Iltalehti tuttuun tapaan käänsi sen myös ensimmäiselle kotimaisellemmekin vaarien ottamista varten. Kuten artikkeli lupaa, riittää evästyksestä ajateltavaa varmasti meille jokaiselle. Kauniista ja osittain toimivistakin ajatuksista huolimatta en ole koskaan ollut erityisen viehtynyt tämäntyylisiin huoneentauluhenkisiin elämänviisausfraaseihin. Niinpä tulin pohdiskelleeksi artikkeliin ei-niin-positiivista-elämänasennetta vaalivan perusterveen suomalaisen kolmen lapsen äidin näkökulmaa.

Tästäpä siis 

20 elämänohjetta vapaasti mukaillen:

1.    Se mitä annat eteenpäin, tulee takaisin. Aina.

Toisinaan vaan käy niin ikävästi, että annat eteenpäin kultakorun ja saat takaisin säkillisen ulostetta. Sen mahdollisuuden kanssa on vain opittava elämään, eikä se saa olla esteenä muiden huomioimiselle tai auttamiselle.

2.    Kirjoitat itse oman tarinasi. Älä anna muiden kirjoittaa sitä.

Harva saa itselleen koko tarinaa. Mitä olisi Lumikki ja seitsemän kääpiötä ilman seitsemää kääpiötä? Kannattaa siis jättää tilaa myös sivurooleille, olivatpa ne sinun itsesi tai jonkun toisen kirjoittamia. Toisekseen, jos itse on päättämässä jokaisen juonenkäänteen, ei sivuosiin pian ole välttämättä kovinkaan montaa tulijaa.

3.    Se mitä joku teki sinulle menneisyydessä, ei enää vaikuta nykyhetkessä, ellet itse anna sen vaikuttaa.

Olisi surullista ajatella, että tuhannet suomalaisetkin käyvät terapiassa purkamassa lapsuuden, nuoruuden ja/tai vanhuuden traumojaan pelkästään asennevamman vuoksi… On siis ensiarvoisen tärkeää tiedostaa m i t e n menneisyytesi vaikuttaa nykyhetkeesi ja opeteltava elämään sen kanssa. Katkeruudelle ei kuitenkaan kannata antaa sijaa, siinä leikissä suurin häviäjä olet sinä itse, olipa vastapuoli millainen tahansa.

4.    Kun ihmiset näyttävät sinulle todellisen karvansa, usko ensimmäisestä kerrasta.

Vanhan sananlaskun mukaan ihminen on erehtyväinen. Niin viestintä- kuin tulkintapuolella. Jos toivot itse saavasi toisen mahdollisuuden, tarjoa sellaista toisillekin.

5.    Murehtiminen on ajanhukkaa. Käytä energiasi murehtimisen sijaan huolta aiheuttavien asioiden muuttamiseen.

Ihminen tarvitsee myös niitä päiviä, jolloin saa tuntea itsensä maan viheliäisimmäksi, surkeimmaksi ja kurjimmaksi yksilöksi. Jos on esimerkiksi oikeasti sössinyt jotain, tai vastaavasti elämä tuntuu vain kerta kaikkiaan antavan nyt liian kovia iskuja liian monta tähän hetkeen, on jopa suositeltavaa viettää päivä kalsareissa ja käpertyä omaan kurjuuteensa jäätelöannoksen ja tv-sarjan kanssa. Ja sitten huomenna voi alkaa suunnitella sitä muuttamispuolta.

6.    Se mihin uskot on merkityksellisempää kuin se, mitä toivot tai mistä unelmoit. Sinusta tulee se, mihin uskot.

Usko ei jätä tilaa epäröinnille tai epäonnistumiselle, toiveet ja unelmat jättävät. Kaikkia unelmia ei ole tarkoitettu toteutettaviksi, mutta ne ohjaavat meitä oikeaan suuntaan ja pitävät meidät elossa. Liian sokea uskominen saattaa muuttua pakkomielteeksi, vaikka aina olisi oltava tila kyseenalaistamiselle, epäonnistumiselle ja kiintopisteen tarkastamiselle.

7.    Jos ainoa rukous, jonka koskaan lausut on kiitos, se on tarpeeksi.

Niin, niin olisi. Ihmisluonteelle vain on ominaisempaa huutaa apua hätänsä päivänä, mutta tilanteen lauettua kiittämisen muistaminen onkin paljon vaikeampaa, olipa kyseessä kanssamatkaajat tai korkeimmat voimat. Pyydä siis rohkeasti apua kun sitä tarvitset, mutta muista myös reilusti antaa kiitos sille, jolle se kuuluu.

8.    Onni jota tunnet on suoraan verrannollinen rakkauteen, jota jaat ympärillesi.

Toisinpäin käännettynä: tyytymättömyys on suoraan verrannollinen vihaan/välinpitämättömyyteen, jota jaat ympärillesi. Joten tyydyn toteamaan, että muista olla onnellinen siitä mitä sinulla on, mutta älä tuudittaudu siihen liikaa, vaan pyri rohkeasti eteenpäin. Olet vastuussa ensisijaisesti omasta onnestasi ja rakkaudestasi, älä ota liikaa paineita sen riittämisestä kaikille muille asti jaettavaksi.

9.    Epäonnistuminen on tienviitta, joka osoittaa sinut oikeaan suuntaan.

Tai väärään suuntaan. Tai ei minnekään. Virheistään on hyvä oppia, mutta on opittava myös epäonnistumaan – joskus on vain maltettava yrittää useammin kuin yhden kerran.

10. Jos teet päätöksen, joka on vastoin kaikkien muiden mielipiteitä, maailma ei siihen kaadu.

Ei kaadu ei, mutta jos teet niin useastikin, saattaa olla paikallaan pyörähtää peilin edessä. Jos koko muu maailma ja kaikkien muiden mielipiteet ovat toistuvasti sinua vastaan, kannattaa varmistaa vielä seitsemännen kerran, että juuri sinä olet se oikeaan suuntaan menijä.

11. Luota vaistoosi. Intuitio ei valehtele.

Intuitio se vasta valehteleekin. Ihmisellä on tapana kääntää asiat päässänsä itselleen myönteisiksi. Niinpä myös esimerkiksi viisaan ystävän hyvää tarkoittava pyyteetön neuvo saattaa vaistoissamme kääntyä aivan vastaiseksi, ihan vain siksi, että alitajunnassamme toivomme jotain, mikä sotii ohjeistusta vastaan. Ole siis valmis kyseenalaistamaan muiden ihmisten lisäksi itsesi ja pyydä merkityksellisiin asioihin aina useampi mielipide. Kukaan ei tiedä kaikkea – et sinäkään, intuitiostasi puhumattakaan.

12.  Rakasta itseäsi ja opettele sitten rakastamaan muita.

Muiden rakastaminen auttaa sinua oppimaan myös itsesi rakastamista. Älä ole siis liian ankara itsellesi: vaikka et olisi vielä itsesi kanssa aivan sinut, toistenkaan rakastaminen ei varmasti hukkaan mene.

13. Valitse ammatti, jota kohtaan tunnet intohimoa.

Voit valita ammattisi, muttet työpaikkaasi. Valitettava tosiasia on se, että kaikki eivät saa tai edes voi tehdä työtä unelmiensa ja intohimojensa parissa. On tärkeää ponnistella unelmiensa (työpaikankin) eteen, mutta matkalla sinne ole valmis ottamaan vastaan vähäpätöisiltä tai jopa epämieluisilta tuntuvia tehtäviä – ne voivat olla arvokkaita lisiä ansioluettelossasi ja avata ovia eteenpäin. Ja itse ansaitsemastaan rahasta on osattava olla ylpeä. Itsensä ja intohimojensa toteuttaminen on tärkeää, mutta sen voi tehdä myös vapaa-ajallaan.

14. Rakkaus ei satu. Se tuntuu todella hyvältä.

Tosi rakkaus sattuu enemmän kuin mikään muu tässä maailmassa. Se tuntuu myös hyvältä, mutta rakkaus ilman tuskaa on valetta. Tai hyvin nuorta. (Mutta odotahan kun tulet äitisi ikään…)

15. Jokainen päivä on mahdollisuus aloittaa alusta.

Varo, ettet jää ”huomenna”-kierteeseen. Alusta on joskus hyvä aloittaa myös kesken päivän. Jokainen hetki on arvokas, eikä mihinkään ole kirjoitettu, että vain heti aamusta tehdyt parannukset olisivat päteviä.

16.  Jos epäilet jotain, älä ryntää mihinkään.

Joskus myös nopea perääntyminen on taito. Tai erityisesti sen ajoittaminen. Kun epäilykset alkavat vahvistua, voi olla paikallaan juosta henkensä edestä.

17.  Jos et tiedä mitä tehdä, pysähdy paikoillesi. Vastaus selviää sinulle kyllä.

Ellei sitten ole selviämättä. Paikoilleen jääminen ei välttämättä selvennä asiaa pätkääkään: kaikkeen ei ole mahdollisuutta saada vastauksia ennalta. Joskus on vain tehtävä päätöksiä tietämättä niiden järkevyyttä tai oikeellisuutta ja toivottava parasta.

18.  Ongelmat eivät kestä ikuisesti.

Mutta ei onnikaan. Näiden kahden vuorotteluun ja limittymiseen on toivonsa laitettava, vaikkei kukaan voi luvata kumpaa on tarjolla enemmän.

19.  Kaikki menee joskus ohi.

Niin menee. Ilo ja suru, nauru ja itku. Elämäkin. Pidä huoli, että ehdit tehdä sen kaiken mitä aioitkin.

20.  Ole rehellinen itsellesi kaikessa mitä teet.

Älä, älä ihan kaikessa. Joskus on hyvä kuulla itseltään pärjänneensä ihan hyvin, vaikkei se olisi lähellekään totuutta. Mutta jos jaksat sen voimin huomiseen, niin tuudittaudu siihen hyvillä mielin ja pyri taas heti huomenna parempaan.

Ajan kultaamia muistoja

Silloin kun minä olin nuori, ja kirjoitin kandidaatintutkielmaani (taisi olla huhti-toukokuuta armon vuonna 2013), pidin päiväkirjaa tuntemuksistani ja kokemuksistani...

Juttu on julkaistu Jyväskylän yliopiston suomen kielen opiskelijoiden ainejärjestölehti InSanessa (1/2013), mutta sain heiltä luvan käyttää tekstiä myös blogissani.

Äiti kandin kimpussa

Kuinka onnistuu opiskelu, kun arki kulminoituu kolmeen alaikäiseen lapseen? 

Maanantai

"Tänään. Tänään aloitan kandidaatintutkielmani!" Huokailin mielessäni pyhästi vannoen. Viikonloppuna hartaassa hiljaisuudessa ohitettu 29-vuotissyntymäpäiväni oli tuonut eteeni sen tosion, että uusi ikävuosikymmen oli saavuttamaisillaan minut. Tästä ei ollut enää paluuta. Vuoden päästä olisin toinen jalka haudassa vähintäänkin polvea myöten ja huolettomat nuoruusvuodet ikuisesti takanapäin. Nyt käsillä olivat viimeiset hetket tarttua härkää sarvista.

Maanantai, tuo päivien kuningas, sai tälläkin kertaa kunnian toimia porttina uuteen elämään. Tänään! Tänään on se päivä, kun aloitan laihduttamisen, lisään liikunnan määrää, leivon perheelleni pullaa niin suurella rakkaudella ettei taikinaan tarvita edes sokeria, heti lasten käytyä nukkumaan sujuvasti kuoriudun äidistä Afroditeksi miestäni miellyttämään… ja aloitan kandini!

Päivä alkoikin varsin lupaavasti. Päätin ettei 6.30 soivassa kellossa ole kerrassaan mitään pahaa, vaan muistelin (ja toivoin) lukeneeni jostain tutkimuksesta, että menestyvät ihmiset nousevat aikaisin. Tietoisesti harjoittama positiivisuuteni ja syvemmän itsetietoisuuden tuoma varmuuteni huokui koko perheeseen ja aamumme oli kerrassaan zeniläisen tyyni.

Jälkikasvun kaksi vanhinta lähtivät ravitsevan aamupalan nautittuaan iloisesti hypellen kouluteilleen, me kuopuksen kanssa kävelimme kiireettömästi luonnon ihmeitä ihaillen päiväkodille. Siitä jatkoin matkaani Seminaarinmäkeä kohden, koko kaksi kilometriä luonnollisesti apostolinkyydillä uutta aktiivista elämäntapaani korostaen.

Tunnelma pysytteli lähes välikaton korkeudella koko päivän. Vaikka iltapäiväinen tarkastelu osoitti, etten kirjoittanut päivän aikana sanaakaan valmista tekstiä, tunsin tehneeni valtavan määrän välttämätöntä, vaativaa aivotyöskentelyä. Olin myös löytänyt lähdeteoksia ja -internetosoitteita. Eli todellakin olin ottanut ensimmäisen askeleen sitten aihevalinnan!

Niinpä virastotyöajan päätyttyä otin levollisin mielin vastaan aviomieheni tarjoaman autokyydin kuopuksen päiväkodille. Olin niin tyytyväinen päivän saavutuksistani, että kotona annoin itselleni luvan perehtyä elämäntapa- ja painonhallintaoppaisiin genreteorioiden sijaan ja laitoinpa alulle uutta blogitekstiäkin. Eipä sillä, että lasten läksyjen teossa auttamisen lomassa kovasti älyllistä tekstiä usein muutenkaan pystyisi itse synnyttämään.

Myös itsensä kehittämiselle jäänyt aika oli sen verran rajallinen, että yli-ihmistymisen vaara oli poissuljettu: koko perhe oli tyypilliseen tapaan kotona viiden maissa, ja iltatoimet alaikäisten kanssa aloittelimme seitsemän seutuun.

Viimein yhdeksältä kersakolmikko oli saateltu peteihinsä ja otin itselleni sitä perhelehtien mainostamaa omaa aikaa: katsoin velvollisuudekseni selailla yhteisöpalveluista ystävien kuulumisia ja perehtyä päivän uutisvirtoihin kaikkien mahdollisten kanavien kautta. Nukkumaan etsiydyin jo kymmenen tienoilla – aivan kuten kaikki muutkin itseään rakastavat, terveellistä elämää elävät henkisesti hyvinvoivat yksilöt.

Tiistai

Tiistaiaamuna kiittelin itseäni aikaisesta nukkumaanmenosta: Nousin puoli tuntia ennen kellonsoittoa. Mihin kaikkeen tuon 30 minuuttia hiljaista aikaa aamulla voikaan käyttää! No, esimerkiksi sen miettimiseen mihin tuon kaiken ajan voisikaan käyttää. Muun perheen etsiydyttyä kohteisiinsa pakkasin reppuuni luomupähkinöitä ja termospullollisen ekologisesti tuotettua vihreää teetä.

Tällä kertaa kävelin vain Agoralle asti ylikunnon välttämiseksi. Siellä hakeuduin työskentelytilaan, muokkailin edellispäivän löytöjäni muutaman tunnin ajan ja valmistauduin seuraavan päivän ohjausaikaan. Lisäksi vanhempana koin lähes velvollisuudekseni käydä lounaan jälkeen täydentämässä motivaatiovarastoani Tieteen päivien luentokokonaisuuden Koulutus syrjäytymisen ehkäisijänä ja aiheuttajana myötä. Sitten kello olikin rientänyt jo myöhäiseen iltapäivään ja tuli aika suunnata välipalan kautta kahvakuulatunnille.

Istuessani autossa matkalla liikuntariennostani kotiin totesin päivän saldon tutkielman kannalta jääneen sen verran heikoksi, että ehkäpä kuitenkin jatkaisin työstämistä kotona ja jättäisin iltatoimet aviomiehen kontolle. Kotioven avattuani vastaan riensi lapsista vanhin: ”Äiti, me haluttiin yllättää sut”. Jähmetyin keittiön ovelle ihmettelemään, kuinka 10- ja 11-vuotiaani olivat 5-vuotiaan säestyksellä laittaneet tiskit, etsineet keittokirjan ja ruvenneet tekemään lettuja. Nuorimmainen keksi kysyä olivatko hartiani jumissa ja tarjoutui hieromaan siksi aikaa, kun herkut valmistuivat.

Vietin tehokkaan puolitoistatuntisen makuuhuoneen lattialla esikoisen pehmittäessä näyttöpäätetyöskentelyn jumittamaa yläruumistani. Suihkusta tultuani minulle oli katettu lasi maitoa ja höyryäviä räiskäleitä… Lasten nukkumaanmeno venyi lähes luvattoman myöhäiseksi, ja omat tutkielmayritykseni tuntuivat täysin toisarvoisilta. Höpöttelimme iltapalapöydässä siihen asti, että kaikki olivat valmiita suoraan nukkumaan.

Keskiviikko

Keskiviikko menikin sitten jo omalla painollaan. Tiputin aviomiehen töihin ja menin kandiohjaukseen. Sain rohkaisevaa palautetta kaikesta mitä olin jo melkein tehnyt, ja sitäkin suurempaa moitetta siitä kaikesta mitä en ollut. Jäin kuitenkin hyville mielin ja lounaan kautta etsiydyin kirjastolle perehtymään genreteoriaan. Ehdin muutaman sivun päähän todetakseni, että pysäköintiaika alkoi olla lopussa ja parkkipaikkatilanne tuttuun tapaan erittäin heikko.

Taskussani poltteleva ostoslista auttoi minut päätöksen olla kaukaa viisas ja suuntasin kauppaan ennen iltapäiväruuhkaa. Olihan sitä kandia pystyttävä tekemään kotonakin. Purettuani ostokset kaappiin ja otettuani koululaiset vastaan erehdyin selailemaan Korppia, jonne tulleet kirjallisuuden opintosuoritukset sekoittivat pasmani täysin. Käytin luvattoman pitkän ajan sen pohtimiseen, miten onnistuinkin läpäisemään tentin, ja kertyneiden opintopisteiden fiilistelyyn. Vietin monta hetkeä ihan sen ajatuksen parissa, että saatan kuin saatankin jopa valmistua joskus.

Torstai

Niin, se torstai. Vein kuopuksen päiväkotiin ja aviomiehen töihin palatakseni takaisin kotiin ottamaan kaksi vanhinta kyytiin. Koukkasin päiväkotiin viemään unohtuneen villapuvun, tiputin esikoisen koululle ja suuntasin sairaalalle keskimmäisen kanssa reisivammakontrolliin. Kun olin saanut viimeisenkin lapsen käsistäni ja selvisin kirjastolle aukaisemaan sylimikroni, soitti äitini ja pyysi apua vakuutuspapereiden täyttämisessä.

Parin tunnin konsultaation jälkeen suuntasin hakemaan esikoista koululta, ettei hänen tarvitsisi raahata suksiaan kotiin kävellen. Palasin vielä kirjastolle vain eksyäkseni opiskelutovereiden pöytään kuulumisia päivittämään. Kotiin päästyäni löysin keittiön pöydän äärestä murtuneen, tentistä hylätyn saaneen miehen. Loppuillan kulutimmekin hänen murheidensa hukuttamiseksi Youtubessa hassujen kissavideoiden parissa.Kissan juuri napatessa lepakon nousi tajunnastani todentuntuinen muistikuva, jonka kalenteri vahvisti oikeaksi: kuukauden ainoa työpäiväni osuikin sitten sopivasti huomiseksi.

Vanhasta kokemuksesta tiedän, että yhtäältä siitä toipuminen kuin muun perheen asennoiduttaminen vapaapäivä-moodillekin vievät resurssejani siinä määrin, että vaativin mahdollinen k-alkuinen tehtävä on kuolaaminen.

-----

Kyllä. Aloitin kandini. Tulevana maanantaina voisinkin taas aloittaa sen uudelleen.