Voi kauhistus - tämä on siis ensimmäinen päivitykseni tälle vuodelle! Kaikesta päätellen elän siis niitä paljon mainostettuja ruuhkavuosia...
Kerrottavaa minulla olisi paljonkin, (esimerkiksi vaikkapa siitä, kuinka minä rakastuin Lappiin ja mökkeilyyn, [kts. edeltäviä postauksia]), mutta tällä kertaa tulin vain jakamaan teille toiseen yhteyteen valmiiksi kirjoittamani tekstin. Aiheena on nimittäin yksi lempi-inhokeistani: ryhmätyöskentely!
Pahoittelen jos tekstin sisältö ei täysin avaudu. Tämä on siis erään avoimen yliopiston verkkokurssin itsearviointi. Tarkentavia kysymyksiä saa toki esittää, ja harkintani mukaan vastaankin niihin.
Minulla oli valtavan hauskaa tätä kirjoittaessani. Toivottavasti se välittyy myös lukijalle asti. ..jännityksellä jään odottamaan kurssin arvosanaa..
"Varhaisimmat varsinaiseen koulunkäyntiin liittyvät muistoni koskevat ryhmätöitä. Jo peruskoulun ensimmäisillä luokilla toteutetut tiimityötä vaativat oppimistehtävät olivat minulle kertakaikkisen vastenmielisiä. Herkkä lapsenmieleni ei pystynyt ymmärtämään miksi yhteen työhön sotketaan viisikin tyystin erilaista ihmistä: yksinhän olisin jo valmis! Tiedostin jo tuolloin, että lopputulos ei yksin (ainakaan kovin monessa tapauksessa), olisi sen parempi kuin ryhmässä toteutettu, mutta yhtäältä epäonnistumisesta kuin toisaalta onnistumisesta olisi ennen kaikkea oikeudenmukaisinta kantaa vastuu yksin.
Rehellisesti on tunnustettava, että tältä(kään) osin en ole huomannut itsessäni juurikaan henkistä kasvua sitten kouluaikojen. Säännöllisin väliajoin yritän itseäni kyllä siedättää ja ohikiitävän hetken ajan saattaa tuntua, että olihan tässä näitä hyviä puoliakin. Mutta jo pian vyöryy päälle niin monta negatiivista kokemusta, että hyvät asiat painuvat unholaan.
On toki tilanteita elävässä elämässäkin, (minun mielikuvissani lähinnä aikuistenoikeassa työelämässä), missä tiiminä toimimisesta on varmasti hyötyä ja lopputulos oikeasti monin verroin parempi kuin yhden ihmisen tuotos olisi... mutta opiskelutehtävissä koen sen edelleen lähes tyystin rasitteena. Paljon energiaa tuntuu kuluvan hukkaan epäolennaisuuksiin, (siis ihan vain siihen kuinka saadaan seitsemän erilaisuus mielipiteineen mahtumaan samalle näytölle samaan tehtävään), mitkä eivät vie itse tehtävää lainkaan eteenpäin.
Moni saattaa ajatella, että siinäpä vasta itseriittoinen ihminen. Toki tunnistan itsestäni myös (sen meissä jokaisessa asuvan) pienen narsistin, mutta kyllä pohjimmiltaan kyse on enemmänkin realismista ja mukavuudenhalusta sekä ripauksesta huonoa itsetuntoa. Aivan yhtä paljon minua rasittaa pelko panokseni riittämättömyydestä kuin flegmaattisista kanssaryhmäläisistä. Ja toisaalta se pieni narsistini saattaa turhautua, jos kaikki ei mene niin kuin se toivoisi... jolloin seurauksena toisinaan on oma passivoitumiseni - jos vireystila (puhumattakaan tietotaitotasosta) ei ole riittävä aktiivisen johtajan rooliin, on suuri kiusaus etsiä se paikka, missä aita on matalin; Erityisesti jos vähänkään tuntuu, että enhän minä tästä tällä tavalla kuitenkaan mitään opi. Ryhmädynamiikan taitaminen on tietysti tärkeä asia, mutta ryhmäytyminen yhden kurssin takia ei minun maailmassani näyttele niin suurta osaa, että kokisin mielekkääksi siihen kovinkaan paljon resursseja uhrata.
Tämäkään kurssi ei tehnyt poikkeusta sääntöön. Neuroottiselle pilkunviilaajalle jo ajatus seitsemästä ihmisestä kirjoittamassa yhtä tekstiä saa pulssin nousemaan kohtuuttoman korkeisiin lukemiin... yhdistettynä siihen, että jo 'prosessikirjoittaminen' itsessään on henkilökohtaisessa sanastossani kirosanojen osastossa; pureksin tekstin mahdollisimman valmiiseen muotoon jo ennen kuin koen halauavani sanaakaan siitä paperille laittaa. Joten prosessikirjoittaminen on minulle lähinnä tuskan pitkittämistä ja ajatukseni ehtivät eksyä jo jonnekin aivan muualle prosessin aikana... Eli prosessikirjoittaminen seitsemän hengen voimin ei (vaikka kuinka tosissani yritän) saa minussa aikaan olemattominta lämpimän ajatuksen häivähdystäkään.
Verkkokurssia pidän pääasiassa ihan kohtuullisen miellyttävänä tapana opiskella. Itselleni toimivimmaksi osaksi koen kuitenkin keskustelutyyppisen ajatustenvaihdon - argumentointi ja mielipiteiden vertailu on minulle luontevin tapa jäsentää asioita ja elämää. Tiivistelmän teon (siis seitsemän hengen prosessikirjoittamisena) tunteeni jo tiedättekin... ja tuo tarinan kirjoittaminen meni sinne hieman samaan kastiin. Itse kun en näe ollenkaan hyvänä asiana luovuuden yhdistämisen yrittämistä teoriakurssiin. Kovasti mielelläni pitäisin luovan kirjoittamisen luovana kirjoittamisena, opiskelun ja esseen taas sitten omassa karsinassaan. Minun oppimiseeni se tuo vain kaksinkertaisen tuskan ja toisaalta turhautumisen - tuntuu, että en pääse sen paremmin kunnolla pureutumaan teoriaan kuin tarinoiden ja niiden kirjoittamisen maailmaankaan. Tällä kurssilla teoria jäi minulta kuitenkin kokonaisuutena hahmottamatta, jotenkin se tuntui pilkkoutuvan liian pieniin osiin. Ja pelottavan ison osan resurssejani uhrasin taas tarpeettomaan tuskailuun niin ryhmätöistä, aikatauluista kuin työskentelytavoista ja tehtävänannoista. Myöskään tällainen sekamuotoinen aikataulutus - eli ei niin vapaa kuin yksin tai parinakaan työstettävässä esseessä, mutta ei niin sitova kuin luentokursseissa vaan vähän hankalasti (ja toisen mielestä hauskasti) näiden väliltä - on näemmä minun elämäntilanteelleni (ja myös luonteelleni) varsin haastava yhtälö.
Eli kaikkiaan voin antaa narinoilleni häthätää välttävän arvosanan. Muutoin ilmeisen hyvin toimiva ryhmäni ei olisi menettänyt minussa ja mielipiteissäni mitään - ehkä joku (tai useampikin) ryhmäläinen olisi ollut jopa onnellinen, kun olisi ollut yksi perässä vedettävä vähemmän. Opettajankin rooli tässä kurssissa oli oikein toimiva: varsin pieni, mutta oikein sopiva. Hänen aktiivinen osallistumisensa keskusteluihin oli erittäin miellyttävää ja tervetullutta, mutta suurimmassa osassa oli kuitenkin itse tehtävänannot. Ja mielestäni se toimi näin oikein hyvin. Eli yhtä kaikki kannan vastuuni tyystin itse: Minun oppimismetodeilleni tämä kurssi oli aivan väärä valinta. Olenkin ohjeistanut lähipiiriäni, että mikäli he kuulevat minun edes suunnittelevankaan ilmoittautumista jollekin sellaiselle kurssille, jonka kuvauksen käsitteistöissä vilahtaa "verkkokurssi", "ryhmätyö" tai "prosessi", on suotavinta heittää minua esimerkiksi kengällä melko lähietäisyydeltä ja kohtuullisen kovaa.
Eli kiitos ja anteeksi tasapuolisesti kaikille ja ihastuttavaa syksyn jatkoa!"
