Ajatuksia nettivihasta

Kirjoitan tätä tekstiä raskain sydämin.

En tiedä, tuleeko tämä olemaan viimeinen blogipostaukseni. Ehkäpä irtisanon koko internetliittymäni, kuka ties myyn koko taloutemme tietoteknisen kaluston pois kertarysäyksellä?

Osasin kyllä odottaa tätä päivää. Näinhän kaikille huomattaville, radikaaleille ihmisille käy jossain vaiheessa. Ja toisaalta pitäisi olla tyytyväinen, että on onnistunut herättämään tunteita - puoleen tahi toiseen.

Internetin yksi ehdottomati suurimpia heikkouksia on kasvottomuus. Monikaan ei sanoisi päin naamaa toiselle samoja asioita, mitä hän internetissä suoltaa. Kasvottomana ihmisenä toiselle kasvottomalle. 

Ja vaikka suurin osa kritiikistä on helppo ajatella jonkun köyhän elämän omaavan ihmisen omaksi heikkoudeksi, ei kaikkea voi painaa villasella. Kaikkea ei tarvitse kestää eikä sietää. Omat rajat on hyvä tunnistaa. 

Aina löyty joku joka kuittaa, että "Se on vaan internet. Älä ota sitä niin tosissasi! Sinne nyt kuuluu tuollainen!" Mutta miksi, miksi kukaan näkee niin suuren vaivan, että ottaa sitten omalta osaltaan asiat niin tosissaan, että vaivautuu toisia vainoamaan?

Hupsista. Menipäs tämä nyt fantasioinnin puolelle.

Siis ei, en ikävä kyllä vieläkään ole sen paremmin huomattava, kuin radikaalikaan (ihminen nyt ehkä hätäiseen sentään lähes suurin piirtein). Ja ehkäpä kokemaani vääryyttä ei oikein voi vielä nettivihaksikaan tituleerata.

Mutta ymmärrättekö nyt yhtään, kuinka pahasti tällainen kaltaiseni herkkä sielu voi mennä raiteiltaan, kun huomaa blogissaan tällaisen palautteen (ruutukaappaus siis edellisen postaukseni alalaidasta, josta on mahdollista jättää palautetta joko pikatäpällä tai oikein tekstimuodossa [jota toivon, että käyttäisitte enemmän]):

Onneksi defenssini ovat harvinaisen toimivaa sorttia. Koska kyseinen palautteenantaja ei jättänyt mitään sanallista kommenttia tarkentamaan, millainen soopa hänen mielestään oli kyseessä, niin voin aina paeta ajatukseen, että kyseessä oli henkilö, joka ei vain hahmottanut, että tuohon "tykkäsin" -kohtaan painetaan täppä siitä tekstin edestä eikä sen perästä.

Mutta nyt. Nyt olen vuodattanut teille sieluni, mieleni ja kaikkeni. Nyt voin taas vahvana seistä omilla jaloillani ja todeta, että kyllä, minä olen riittävän hyvä tällaisenani ja saan kirjoittaa juuri sellaisia tekstejä kuin haluan. Eikä kaikkien ole pakko tykätä niistä - mikäs se sellainen mielipide, taideteos tai mikä tahansa tuotos on, mikä ei yhtään ajatusta kenelläkään herätä puoleen eikä toiseen.

Ja ehkäpä, ehkäpä palaan tänne vielä (ensi kuussa viimeistään, kun olen luvannut itselleni, että siinä postaus/kk -tahdissa on nyt pysyttävä kun olen siinä jo niin kauan onnistunut)! Ja soitan Saunalahdelle ja perun laajakaistan irtisanomisen. Ja otan myyntipalstalta pois ilmoitukset myynnissä olevista tietotekniikkahärpäkkeistä... Ehkäpä, ehkäpä opettelen paremmin ottamaan vastaan rakentavaa palautetta!

May the _____ be with you, kaikki arvoisat lukijani! (Täydennä itse juuri sillä hetkellä tarvitsemallasi määreellä.)

Ps. Nyt vasta tajusin, kuinka paljon nautinkaan (ihan kaikenlaisesta) saamastani palautteesta. Niinpä haastan teidät jokaisen, jotka jaksoitte lukea tänne asti, jättämään kommenttikentään - tähän tai johonkin aikaisemman postauksen - minulle tai blogilleni jotain terveisiä. Hauku, kehu, moikkaa, ehdota jutunaihetta, taikka vaikka laita edes se täppä johonkin noista kolmesta vaihtoehdosta. Näin teet pienen blogistin maailmaan jotain suurta; annat hänelle hetkellisen euforistisen illuusion siitä, että joku on hänestä ja ajatuksistaan edes hiukkasen kiinnostunut.

Arkipäivän anarkismia

Suurimmalla osalla meistä tulee joskus niitä päiviä, kun koemme pakottavaa tarvetta saada potkia systeemiä vastaan. Opiskelu- ja työkiireet, lasten harrastuksiin kuskaaminen, kodista huolehtiminen ja koiran lenkittäminen pitävät meidät kuitenkin tiukasti puristavassa otteessaan ja velvoittavat meitä täyttämään paikkamme, jonka olemme jo ehtineet itsellemme valita.

Kaikista meistä ei siis erinäisten yhteensattumien ja valintojen vuoksi voi, tai tarvitsekaan tulla ammattianarkistia (Kielitoimiston sanakirjan mukaan 'anarkismi on aatesuunta joka taistellen kaikkea sosiaalista, poliittista ja taloudellista järjestystä vastaan tavoittelee yksilön täydellistä vapautta'). Niinpä kokosin meille arkipäivän kapinallisille listan, joilla saa lisättyä tunnetta systeemistä riippumattomuudestaan ja omasta vallankumouksellisuudestaan ilman kohtuuttomia uhrauksia tai liian radikaaleja siltojen polttamisia.

1. Viikkaa pyyhkeet eri tavalla kuin äitisi on opettanut. Tämä oli ensimmäinen ja niin ollen ehkä mieleenpainuvin kokemukseni kapinallisuudesta. Voi sitä syvää tyydytyksen tunnetta kun uskaltauduin tekemään tämän ensimmäisen kerran. Yli 20 vuotta olen viikannut pyyhkeet aina tismalleen samalla tavalla (ensin pituussuunnassa kahdestä neljään osaan, ja sitten leveyssuunnassa kahdesta kolmeen, pyyhkeen koosta riippuen). Ja kyllä - jos puoliso sattui viikkaamaan pyyhkeet väärin, niin kyllä viikkasin ne uudestaan. Mutta sitten sain viimein tarpeekseni ja taistelin itseni vallan ikeen alta itsenäisyyteen. En ole tähän päivään mennessä asiaa vielä äidilleni edes paljastanut, joten asian julkinen revittely toimikoon nyt samalla jonkinlaisena avoimena manifestina.

2. Lintsaa töistä tai opinnoista. Jos olet kuitenkin hyvin velvollisuudentuntoinen ihminen ja tämä tuo sinulle kohtuuttomia sisäisiä ristiriitoja, ajoita lintsauksesi niille päiville, kun makaat valmiiksi kotona flunssaisena tai vatsataudin kourissa. Henkisellä tasolla olet silti voittaja!

3. Syö aterialla, iltapalana tai vaikkapa kokonaisen päivän ajan pelkkää lihaa. Tämän vinkin antoi hyvin konservatiivisena pitämäni, rauhaa rakastava ja kaikille aina niin lojaali isoveljeni, joka silmät loistaen kertoi minulle siitä syvästä vapauden tunteesta, jonka hän oli saavuttanut paistamalla 400 gramman jauhelihapaketillisen iltapalakseen. Kuka tai mikä taho päivästä toiseen, viikosta viikkoon toitottaa meille, että kasviksia on syötävä ja salaatti on hyvästä? Esivallat ja kapitalistitpa tietenkin! Niin Suomen maataloudelle, lentoyhtiöille kuin rekka-autoyrittäjille olisi lähes kestämätöntä, jos yhtäkkiä lopettaisimme kaiken tuoreen syömisen ja siltä osin rattaat pysähtyisivät tyystin. Tällä, jos millä, pääset systeemin vastustamisen syvimpään ytimeen: kapinoit yhtä aikaa niin THLää, virallisia suosituksia kuin valtavirtaakin vastaan!

4. Riko sääntöjä ja ohjeita. Tämän voimakkuusaste on täysin riippuvainen rohkeudestasi ja yhtäältä systeemiin kohdistuvan vihan määrästäsi. Jos julkisissa liikennevälineissä matkustaminen lippua ostamatta tai bensan anastaminen suoraan kapitalistiriistoöljy-yhtiöiden säiliöistä ei houkuttele, voit esimerkiksi uskotella itsellesi ettet huomannut nopeusrajoituksen vaihtumista korkeammaksi ja olla ajavinasi ylinopeutta  tai ottaa omin luvin jonkun ylikansallisen lapsityövoimaa käyttävän vaatemyymälän eteisestä hengareita "ota tästä ilmaiseksi" -korista.

5. Kamppaile itsesi irti samalla kertaa sekä tekniikan että tavoitettavissa olemisen alistavista kahleista. Älä kokonaiseen päivään vastaile sähköpostiin, pikaviesteihin, tekstiviesteihin tai puheluihin. Lisää volyymia tekoosi saadaksesi voit yrittää ajoittaa tavoittamattomissa olon esimerkiksi sellaiseen päivään, kun odotat puhelua KELAlta, verotoimistosta tai vaikka IKEAsta ja näin samalla näpäytät järjestelmää lisää. Tästä kannattaa kuitenkin informoida lähipiiriä hyvissä ajoin (helpoimmalla tietysti selviät kaikki tavoittavalla fb-päivityksellä), ettei virkavalta koputa ovellesi kadonnutta etsimässä.

Jos oikein radikaaliksi ryhdyt, voit pitää perään heti toisen tekniikattoman päivän, jolloin todennäköisesti olet hyvin valmis palaamaan takaisin tavalliseen, vähäanarkistiseen elämääsi.