Arvoisat Vieraat, tervetuloa kotiini!

Erään sosiaalisen median yhteisöpalvelussa leviää seuraavanlainen huoneentaulu

Koska se on tietyiltä osin aika ahdasmielinen ja tiettyjä ryhmiä suosiva, suunnittelin meille – näin tasa-arvon päivän kunniaksi – avarakatseisemman version. En ehtinyt saada sitä vielä kehystettävään muotoon, mutta halukkaat voivat laittaa minulle yhteystietonsa esim. sähköpostilla, tai viestinä kommenttikenttään, niin laitan teille suoraan liitetiedostona sen lopullisen version

Huomio Vieraille:

1. Lemmikkini, lapseni ja myös mieheni asuvat täällä. Tämä on niiden koti, ei teidän. Jos he haluavat istua lempinojatuolissaan tai sohvalla, kun tulet kylään, oletan Teidän ymmärtävän, että juuri sinun paikkasi on lattialla, keittiön tuolilla tai eteisen kaapissa – mikä nyt sitten sattuu miehittämätön alue sillä hetkellä olemaankaan.

2. Jos ette halua niiden karvaa, kuolaa, virtsaa, oksennusta, puklua, ruuantähteitä, ulostetta, väriliituja ja/tai muovailuvahaa vaatteisiisi, voi olla parempi ettette pukeudu ollenkaan meille tullessanne. En todellakaan voi vahtia teitä kaikkia yhtä aikaa: jos Sesse, Ruffe, Pörri, Mauku, Heikki tai Amanda katsoo tarpeelliseksi esitellä sinulle yhtä tai toista tuotoksistaan, oletan kyllä, että otat vaikka heidät kaikki yhtä aikaa jakamaan sen miehittämättömän matonkulmasi ja viihdytät heitä parhaan taitosi mukaan. Vaikka se maksaisi uutukaiset Guccin housusi, tiedän sinunkin pitävän sitä pienenä hintana perheenjäsenteni tyytyväisyydestä ja onnellisuudesta.

3. Otathan huomioon, että pidämme lemmikeistämme enemmän, kuin useista ihmisistä. Todennäköisesti rakastan myös lapsiani enemmän kuin sinua. Jos satut olemaan ”toivotut vieraat” -listamme häntäpäästä, saatan pitää myös miehestäni, tietyistä naapureista ja joistakin sukulaisistani enemmän kuin sinusta. Luonnollisesti pidän selvänä, että muistat sen koko vierailusi ajan.

4. Teille ne saattavat olla vain eläimiä, meille ne ovat rakkaita perheenjäseniä. Tiedän kyllä, että eivät hekään aivan virheettömiä ole, ja saattavat joskus toimia hieman ajattelemattomasti (joojoo, olen pyytänyt anteeksi jo aivan riittävän monta kertaa niitä purtuja Pradan kenkiäsi), mutta eiväthän he sitä tahallaan tee. Vaikka tuletkin tapaamaan pääasiassa minua, otaksun sinun ymmärtävän, että perhe on yksikkö: en voi erottaa ”minua” ”meistä”, vaan olemme osa toistemme persoonia ja identiteettejä. Kun siis olet ottanut ystäväksesi minut, olet ottanut ystäväksesi kovaääniset lapseni, vaatteillesi oksentavan koirani, kenkääsi pissaavan kissani, haisevan aviomieheni, mieltymykseni rap-musiikkiin ja intoni laulaa autossa, ja ja ja… Ja oletan, että lupaat rakastaa heitä kaikkia – niin myötä- kuin vastoinkäymisissä – aivan yhtä pyyteettömästi kuin minuakin.

…niin olitteko milloin pääsemässä taas käymään meillä?

"Hän ei osaa enää keskustella"

Ah. Nyt otsasuoneni pullistelee siinä määrin, että palaan keskuutenne näin spontaanisti, tekstiä tai elämääni sen enempiä pohjustamatta!

Tarina alkaa siis siitä, kun joskus männäviikolla olin kuopukseni kanssa käyttämässä ranskalaisvalmisteista autoamme huollossa ja siinä aikani kuluksi lueskelin aikakauslehteä. Nimeä en tarkalleen ottaen muista, mutta kategoria lie naistenlehti. Ehkä Olivia tai jotain sinne päin.

Lehden alkuosan lukijapalautteissa joku kovasti kehui, että on se vaan niin ihanaa, kun Olivia(?) huomioi tosi hienosti myös lapset. Siis että ei olla ihan pelkkää Cosmopolitan-linjaa, vaan lehdestä saa irti vaikka olisi jo äiti-ihminenkin. Ja että lapsiin ja heidän perheisiinsä suhtaudutaan niiiin myönteisesti.

Ehkä vika on minussa, tai en siis ehkä vain ole kyseisen lehden stereotyyppi tavallisesta äiti-ihmisestä, mutta kerrassaan jouduin ottamaan ylös kaksi juttua, jotka eivät ainakaan minun omanarvontuntoani missään nimessä parantaneet näin niin kuin perheellisen näkökulmasta:

Jostain ihmissuhdekysymyspalstalta siis poimittua:

"Hän ei osaa enää keskustella

K: Sen jälkeen kun ystäväni sai lapsen,
emme ole keskustelleet kunnolla. Ennen
puhuimme kaikesta elämän ja kuoleman
väliltä, mutta nykyään hän pystyy korkein-
taan viiteen sanaan päiväkodin ruokalistasta.
Olen odottanut vaiheen menevän ohi, mutta
nyt hän on taas raskaana. Kaipaan viisasta
ystävääni.


V: Niin varmasti kaipaat, mutta ystä-
väsi ei nyt ole kauhean viisaassa vaiheessa.
Pienen lapsen äiti ei yleensä kykene pohdis-
kelemaan syvällisiä. Hän vain yrittää selvitä
päivästä toiseen.

Helpointa on, jos sinkku jaksaa osallistua
lapsiperheen arkeen. Ei puheenaiheita vält-
tämättä tarvitse muuttaa. Toisen voi antaa
puhua vaippamerkeistä ja kertoilla vastaa-
vasti omista asioistaan.

Alle viisivuotiaat lapset ovat paljon sylissä,
ja pitkiin keskusteluihin uppoutuminen saat-
taa hermostuttaa lasta. Äidit saattavat myös
tuntea, että lapsettomat loukkaantuvat, kos-
ka äidit eivät ehdi keskittyä heihin.

Älä syyllistä äitiystävääsi siitä, että haluai-
sit nähdä häntä enemmän. Kun on ensin yrit-
tänyt viikkokausia miettiä, kuinka olisi aikaa
omalle miehelle ja sitten ystävä vielä naput-
taa, äidille voi tulla sellainen fiilis, että hajot-
kaa, mä en nyt voi."

..mistäpä aloittaisin.. Siis. Mistä lähtien ystävyyden perusteena on ollut se, että olemme niin samanlaisia ihmisiä, ja niin samanlaisissa elämäntilanteissa, ja niin samoilla taustoilla? En yritä väittää, etteikö äitiys muuta ihmistä, ja etteikö lapset toisinaan häiritse keskustelua, ja että kyllähän lapsiperheen elämä on toisinaan niin hektistä, etteikö joskus tunnu, että vuorokaudessa saisi tunteja olla enemmän, ja niin edelleen.. mutta sanokaa, ystävät rakkaat, että en ole ihan noin ameeba kuitenkaan? Vai enkö kenties siksi uskalla ruotia päiväkodin ruokalistaa ystävilleni, koska olen itse niin kurja kokki, että päiväkodissakin on taatusti asiat paremmin..?

Mistä lähtien, ja miksi, minua yhtäkkiä herkeäisi kiinnostamasta ystäväni asiat, ja olisin kiinnostunut vain omista kullannupuistani? Jos minulla on takana huonosti nukuttu yö, ja olen vaikka joutunut vaihtamaan vaippamerkkiäkin, niin olen kyllä nämä asiat saattanut ystävälleni todeta jossain keskustelun tuoksinassa, mutta siitä on kuitenkin jatkettu sujuvasti seuraavaan aiheeseen - esimerkiksi vaikkapa ympäröivään yhteiskuntaan tai ystävän koiranhankintasuunnitelmiin. Taikka vaikka ihan mihin muuhun tahansa, mistä olen ennenkin tykännyt ystävieni kanssa puhua.

Vai onko lapsillani kenties jonkinlainen kiintymyssuhdehäiriö? Eivät he ainakaan tähän ikään mennessä ole keskustelujani häirinneet niin mittavissa määrin, että ystäväni olisivat ehtineet loukkaantua? Puhumattakaan siitä, etteivätkö kullannuppuni selviäisi ilman syliäni sen hetken, kun ystäväni ovat käymässä..? Ja jos vaikka käyvätkin sylissä, niin saan silti rauhassa jutella muiden kanssa?

Vai eivätkö ystäväni kenties uskalla kertoa minulle enää asioistaan ja täten pitävät yllä valheellista käsitystäni ystävyydestä ja elämästä yleensä?