Ajatukseni saivat alkunsa tiukkasanaisesta keskustelusta keskimmäisen lapsemme kanssa. Hänellä oli tyypilliseen esipuberteetti-ikäiseen, ja toisaalta keskimmäisen lapsen syndroomaiseen tapaansa heikon itsetunnon hetki. Joten yhdessä pohdimme illan pimeinä tunteina kuinka jokainen on jossain hyvä ja jossain huono.
Siitäpä siirryin luontevasti pohtimaan omia vahvuuksiani ja heikkouksiani.
Ja sitä, kuinka nekään eivät loppujen lopuksi paljon kerro siitä, mitkä ovat ihmisen todelliset mahdollisuudet pärjätä reaalimaailmassa.
Esimerkiksi minä itse hallitsen mielestäni varsin hyvin sellaiset sanataiteen alat kuin sarkasmin, satiirin ja (ainakin inho)realismin. Ja osaan toki kaikkiaan varsin tarkasti pukea sanoiksi mieleni liikkeet, ja pyydettäessä myös muiden ihmisten tuntemukset.
Vielä en kuitenkaan ole löytänyt tahoa, joka tahtoisi maksaa minulle esimerkiksi toisen ihmisen piikittelystä, tietyn ihmisryhmän parjaamisesta tai edes taidokkaasta argumentoinnista. Myöskään siitä, että kerron omat, toisinaan varsin vahvat mielipiteeni avoimesti ja oma-aloitteisesti, tyhjentävästi perustellen, en ole onnistunut todellisessa elämässä juurikaan hyötymään. Mikäli lähipiirin satunnaista viihdyttämistä ei lasketa.
Joten siihen asti, kun osa(aja)t kohtaavat, tyytynen keskittämään tarmoni henkisen pääoman kartuttamiseen kehittämällä sisäistä minääni. Voinkin siis hyvällä omallatunnolla hioa ilmaisuani vaikkapa blogitekstien muodossa odotellessani sitä, että löydän tahon, jolla on kaltaisilleni piileville kyvyille käyttöä. Ja toisaalta myös rahaa (ja halua) maksaa siitä.
2 kommenttia:
Hei, kiva löytää tänne. Meillähän on yhteinen harrastus nyt;)
Lisäkommentti: tuo töpselikuva on ehd hyvä, se herättää het ajatuksia!
Lähetä kommentti