Kuinkas hurisee Korvatunturilla?
Jos tänäkään vuonna et pysty toteuttamaan hartainta toivettani maailman rauhasta ja jokaisen maan velkasaldon muuttamisesta samansuuruiseksi tilin katteeksi, niin pyydän, että tuot jotain seuraavista (mikäli koko lista tuntuu muka liian haasteelliselta):
1) Kärsivällisyyttä
2) Pitkämielisyyttä
3) Stressinsietokykyä
4) Kärsivällisyyttä
5) Kykyä odottaa haluamiani asioita ilman ylimääräisiä hermoiluja
6) Parempia hermoja
7) Kärsivällisyyttä
8) Kykyä sietää stressiä ja muuttuvia tilanteita paremmin
9) Pitkämielisyyttä
10) Rakkautta (erityisesti sitä varten, että voisin tyynesti hymyillen ottaa vastaan kaikki vastoinkäymiset ja odottaa kaikki keskeneräiset asiat valmiiksi ilman turhaa pultinottoa)
Eipä minulla muuta tällä kertaa. Odotan jo aattoa kovin. Siis en tietenkään liikaa, sieltähän se ajallaan jolkottaa - eipähän sen vauhtia minun odottelullani nopeuteta pätkääkään.
Oikein hyvää ja työteliästä joulunalusaikaa sinulle ja Muorille!
Yst.terv.
Virpi
ps. Jos näyttää siltä, että et aio toiveitani toteuttaa, tai nämä asiat eivät kuulu tavallisiin varastotavaroihisi, voit toimittaa kirjeen eteenpäin esimerkiksi suoraan Jumalalle. Voit mun luvalla ruksata omas nimes ylite, ja lisätä tilalle sen et "Rakas Jumala". Plus et muokkaa se alotus, et "Kuinkas hurisee siellä ylhäällä?" Et riittää siinäki se Korvatunturin yli ruksaaminen.
pps. Ja siis kans toi "...ja Muorille" ruksaa yli jos uudelleenlähetät tän.
keskiviikko 8. joulukuuta 2010
sunnuntai 5. joulukuuta 2010
Elämän realiteeteista
Ajatukseni saivat alkunsa tiukkasanaisesta keskustelusta keskimmäisen lapsemme kanssa. Hänellä oli tyypilliseen esipuberteetti-ikäiseen, ja toisaalta keskimmäisen lapsen syndroomaiseen tapaansa heikon itsetunnon hetki. Joten yhdessä pohdimme illan pimeinä tunteina kuinka jokainen on jossain hyvä ja jossain huono.
Siitäpä siirryin luontevasti pohtimaan omia vahvuuksiani ja heikkouksiani.
Ja sitä, kuinka nekään eivät loppujen lopuksi paljon kerro siitä, mitkä ovat ihmisen todelliset mahdollisuudet pärjätä reaalimaailmassa.
Esimerkiksi minä itse hallitsen mielestäni varsin hyvin sellaiset sanataiteen alat kuin sarkasmin, satiirin ja (ainakin inho)realismin. Ja osaan toki kaikkiaan varsin tarkasti pukea sanoiksi mieleni liikkeet, ja pyydettäessä myös muiden ihmisten tuntemukset.
Vielä en kuitenkaan ole löytänyt tahoa, joka tahtoisi maksaa minulle esimerkiksi toisen ihmisen piikittelystä, tietyn ihmisryhmän parjaamisesta tai edes taidokkaasta argumentoinnista. Myöskään siitä, että kerron omat, toisinaan varsin vahvat mielipiteeni avoimesti ja oma-aloitteisesti, tyhjentävästi perustellen, en ole onnistunut todellisessa elämässä juurikaan hyötymään. Mikäli lähipiirin satunnaista viihdyttämistä ei lasketa.
Joten siihen asti, kun osa(aja)t kohtaavat, tyytynen keskittämään tarmoni henkisen pääoman kartuttamiseen kehittämällä sisäistä minääni. Voinkin siis hyvällä omallatunnolla hioa ilmaisuani vaikkapa blogitekstien muodossa odotellessani sitä, että löydän tahon, jolla on kaltaisilleni piileville kyvyille käyttöä. Ja toisaalta myös rahaa (ja halua) maksaa siitä.
Siitäpä siirryin luontevasti pohtimaan omia vahvuuksiani ja heikkouksiani.
Ja sitä, kuinka nekään eivät loppujen lopuksi paljon kerro siitä, mitkä ovat ihmisen todelliset mahdollisuudet pärjätä reaalimaailmassa.
Esimerkiksi minä itse hallitsen mielestäni varsin hyvin sellaiset sanataiteen alat kuin sarkasmin, satiirin ja (ainakin inho)realismin. Ja osaan toki kaikkiaan varsin tarkasti pukea sanoiksi mieleni liikkeet, ja pyydettäessä myös muiden ihmisten tuntemukset.
Vielä en kuitenkaan ole löytänyt tahoa, joka tahtoisi maksaa minulle esimerkiksi toisen ihmisen piikittelystä, tietyn ihmisryhmän parjaamisesta tai edes taidokkaasta argumentoinnista. Myöskään siitä, että kerron omat, toisinaan varsin vahvat mielipiteeni avoimesti ja oma-aloitteisesti, tyhjentävästi perustellen, en ole onnistunut todellisessa elämässä juurikaan hyötymään. Mikäli lähipiirin satunnaista viihdyttämistä ei lasketa.
Joten siihen asti, kun osa(aja)t kohtaavat, tyytynen keskittämään tarmoni henkisen pääoman kartuttamiseen kehittämällä sisäistä minääni. Voinkin siis hyvällä omallatunnolla hioa ilmaisuani vaikkapa blogitekstien muodossa odotellessani sitä, että löydän tahon, jolla on kaltaisilleni piileville kyvyille käyttöä. Ja toisaalta myös rahaa (ja halua) maksaa siitä.
perjantai 23. heinäkuuta 2010
Tahdon kertoa
Lähetin maaliskuun puolenvälin tienoilla Valituille Paloille tekstin Tahdon kertoa -palstalle. Ja sitten toukokuun loppupuolella he kertoivat, että tarinani julkaistaan kesäkuun lehdessä.
Joten tässäpä siis kyseinen tositarina.
Ensimmäinen versio on se lehdessä julkaistu, sen perässä siis alkuperäinen, melko paljon pidempi (ja takeltelevampi?) versio.
Näin sävel soi
Olin suunnittellut kaiken
Kirjoittajamme Jyväskylästä toimii synnytystukihenkilönä - ja varmistaa, että synnyttäjä saa kuulla toivomaansa musiikkia.
Aloitin tulevan synnytykseni käsikirjoittamisen hyvissä ajoin. Lapsi olisi jo kolmas, eikä lisää välttämättä enää tulisi. Halusin, että viimeisestä synnytyksestäni jäisi paljon mielekästä muisteltavaa ja tunne, että olin vaikuttanut ainakin joihinkin asioihin tapahtumassa, jonka kulkuun ei muuten voi edes yrittää vaikuttaa. Aikaisemmissa synnytyksissäni ainut päämääräni oli ollut päästä tilanteesta mahdollisimman äkkiä pois, ja saada vauva nopeasti ulos. Tämä synnytys tulisi olemaan täysin toisenlainen!
Tällä kertaa olisin aktiivisessa roolissa tekijänä, enkä vain toisten käskytettävänä. Synnytyksen suunnittelu oli toki realistisempaa kuin aikaisemmilla kerroilla; tiesinhän nyt suurin piirtein, mitä olin menossa tekemään ja pystyin miettimään, mitä tahtoisin ehkä tehdä toisin.
Tärkeää osaa suunnitelmassani näytteli musiikki. En edellisiin synnytyksiini lähtiessä ollut tajunnut, että sairaalaan voisi tuoda omia levyjä. Tällä kertaa salissa tulisi kuulumaan muutakin kuin minun keskittynyt hengitykseni, ja mieheni ja kätilön kannustus. Tuntui luontevalta pakata sairaalakassi puolilleen huolellisesti valikoituja levyjä.
Koko raskausajan valikoin musiikkia erityisesti sen mukaan, mistä saisin sitten synnytyksen koittaessa voimaa kipeimmillä, intensiivisimmillä hetkillä. Opettelin laulun sanoja ulkoa, ja kävin mielessäni läpi yhä uudelleen ja uudelleen, kuinka mistäkin kappaleesta olisi hyötyä sitten synnytyksen edetessä kohti loistokasta loppuaan.
Viimein sitten koitti tuo odotettu hetki. Pari päivää ennen laskettua aikaa, helmikuisena aamuna vuonna 2008, kävi käsky käydä synnytyssaliin. Oloni oli kaikin puolin levollinen ja miellyttävä. Juttelin hiljaa mieheni kanssa tulevasta koitoksesta. Suunnittelimme varovaisesti, miten tulevat tunnit toiveidemme mukaan menisivät.
Vähitellen kipu hiipi seuralaisekseni, ja aloin tuntea merkkejä siitä, että pian synnytys toden teolla käynnistyisi. Mies kysyikin, olisiko jo aika valita tilanteeseen sopivaa musiikkia. Sanoin käyväni ensin vessassa ja pyysin miestäni laittamaan aluksi radion päälle.
Supistukset kuitenkin voimistuivat vauhdilla, ja kun pääsin takaisin sängyn ääreen, alkoi tuntua siltä että vauva syntyisi juuri sillä minuutilla. Mieheni ja kätilöni säntäsivät viereeni, ja supistuksen tauottua he lähes heittivät minut sängylle. Kätilö totesi, että saisin ryhtyä ponnistamaan.
Kesken raskaimman ponnistuksen korviini yhtäkkiä kantautui radion ääni. Samassa tajusin, että levyt olivat edelleen kassissa eikä nyt olisi aikaa ruveta kaivamaan niitä esiin. Juuri kun sain punnerrettua tytön pään kokonaan ulos, alkoi kertosäe pauhata kaikella voimallaan: ”Anna mun mennä. En tänne kuulukaan. Mun koti ei oo täällä. Mun koooti ei ooo tääääälllllääää!”
Se ei siis mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Vähän kuin olisi katsellut herkkääkin herkempää elokuvan loppukohtausta, jossa rakastavaiset saavat viimein toisensa, mutta taustamusiikkina soikin Porilaisten marssi.
...ja se raakaversio siis tässä, jos jotakuta kiinnostaa tutustua rönsyilevämpään ilmaisuuni:
”Mun koti ei oo täällä…”
– Jos koet musiikin voimaannuttavana tekijänä, niin ottakaa ihmeessä omia levyjä mukaanne. Jokaisessa salissa on oma cd-soitin valmiina. Esimerkiksi sellaista musiikkia, mitä olet raskausaikana paljon kuunnellut, tai mihin liittyy voimakkaitakin tunteita omilta vaikeilta, tai parhailta, ajoilta tai mitkä kenties ovat osa yhteistä taivaltanne, on ihana kuunnella synnytyksen aikana. Tuohon hetkeen liittyy niin paljon voimakkaita tunteita, ja tilanteeseen tulette palaamaan muistoissanne myöhemmin yhä uudelleen, että se musiikki voi olla jossain määrin jopa ratkaisevakin tekijä. Tai ainakin merkittävä osa kokonaisuutta, erityisesti kun sitten jälkeenpäin muistelette tapahtumien kulkua.
Tämän palopuheen muistan kyllä pitää joka kerta, kun juttelen doulan, eli synnytystukihenkilön, ominaisuudessa tulevien vanhempien kanssa tutustumiskerralla ennen kuin kutsu käy varsinaiseen tapahtumaan. Saatan kuulostaa tuolloin hieman kiihkeältäkin, ja olemukseni on taatusti täynnä paatosta ja kokemuksen syvää rintaääntä, sillä aina tuolloin matkustan mielessäni reilun parin vuoden takaiseen kuopukseni maailmaan tuloon.
Aloitin tulevan synnytykseni käsikirjoittamisen jo hyvissä ajoin. Henkisesti valmentauduin siihen, että seuraavia ei välttämättä enää tulisi. Olihan tämä kuitenkin jo kolmas lapsemme. Halusin, että tästä varmasti jäisi paljon mielekästä muisteltavaa ja tunne, että olin vaikuttanut ainakin joihinkin asioihin mihin nyt tässä melko ohjailemattomassa tapahtumassa edes voi yrittää vaikuttaa. Aikaisemmissa synnytyksissäni ainut päämääräni oli ollut päästä tilanteesta mahdollisimman äkkiä pois, ja vauva nopeasti ulos. Nyt tämä mahdollisesti kokonaan, joka tapauksessa kuitenkin pitkään aikaan, viimeinen synnytykseni tulisi olemaan täysin toisenlainen. Tällä kertaa olisin itse aktiivisessa roolissa tekijänä, enkä vain sivustaseuraajana ja toisten käskytettävänä. Tapahtumasta tulisi niin paljon minunlaiseni kuin se nyt ylipäätään on edes mahdollista – sairaalapuitteet toki huomioiden, mutta kuitenkin minun näköiseni ja kuuloiseni hetki. Toisaalta suunnittelu kaiken kaikkiaan olisi realistisempaa kuin aikaisemmilla kerroilla: tiesinhän nyt suurin piirtein, mitä olin menossa tekemään ja pystyin vertaamaan, mitä tahtoisin ehkä tehdä toisin.
Yhtä tärkeää osuutta suunnitelmassani näytteli musiikki. Aiempiin synnytyksiini valmistautuessa tieto siitä, että omien levyjen sairaalaan tuonti ylipäätään edes olisi mahdollista, oli jostain syystä ohittanut minut täysin. Mutta jossain vaiheessa alkuraskautta tämä tieto minut tavoitti ja päätinkin, että tuohon epäkohtaan on tultava muutos. Tällä kertaa salissa tulisi kuulumaan muutakin kuin minun keskittynyt hengitykseni, ja miehen ja kätilön kannustus. Musiikki on aina ollut jossain määrin osa perheemme elämää. Silloin jos elämäntilanne ei ole antanut periksi aktiiviseen soittoharrastukseen, on toisten soittaman musiikin kuuntelu lisääntynyt suoraan samassa suhteessa. Musiikkiin kanavoimme sen hetkisiä tunteitamme; joko syventäen olotilaa tai kääntäen sitä parempaan suuntaan. Upealla kappaleella nostatetaan ennestään ihanaa hetkeä vielä uusiin sfääreihin, tai kurjuutta maksimoidaan puhuttelevalla kappaleella, ja alhosta onkin taas nopeampi nousta kun on hetken saanut synkistellä oikein kokonaisvaltaisesti. Niinpä tuntui luontevalta pakata sairaalakassi puolilleen huolellisesti valikoituja levyjä.
Koko raskausajan valikoin kuuntelemaani musiikkia erityisesti sen mukaan, että mistä sitten synnytyksen koittaessa saisin voimaa kipeimmillä, intensiivisimmillä hetkillä. Opettelin laulun sanoja ulkoa, ja kävin mielessäni läpi uudelleen ja uudelleen, kuinka mistäkin kappaleesta olisi hyötyä ja lääkettä sitten synnytyksen edetessä kohti loistokasta loppuaan ja missä järjestyksessä levyiltä kappaleita soitettaisiin.
Viimein sitten koitti tuo odotettu helmikuinen aamu vuonna 2008, jolloin paria päivää ennen laskettua aikaa kävi käsky käydä synnytyssaliin. Olotila oli kaikin puolin levollinen ja miellyttävä. Juttelimme miehen kanssa hiljaisella äänellä tulevasta koitoksesta ja suunnittelimme varovasti, miten tulevat tunnit toiveidemme mukaan menisivät. Kipuja ei vielä juuri ollut, joten henkisesti olin vielä vain odottavalla kannalla ja keskitin huomioni edelleen enemmänkin synnytyksen suunnitteluun, kuin varsinaiseen itse tapahtumaan.
Pikkuhiljaa kipu hiipi seuralaisekseni, ja alkoi tuntua merkkejä siitä, että kovin kauaa ei enää mene siihen, että synnytys todella käynnistyisi. Mies siinä sitten kysyikin oloani katsellen, että joko olisi aika alkaa valita tilanteeseen sopivaa musiikkia. Sanoin, että jos käyn ensin vessassa, ja sitten perehdymme asiaan oikein todenteolla. – Laita nyt aluksi vaan se radio päälle; Novalta tulee varmaan sopivan kevyttä taustamusiikkia.
Tuon kaiken kaikkiaan noin kymmenen metrin matkan aikana supistukseni kuitenkin voimistuvat niin vauhdilla, että takaisin sängyn luokse ehtiessäni tosissani pelkään, että vauva aikoo tipahtaa jalkojeni välistä sillä samaisella minuutilla. Mieheni ja kätilö säntäävät viereeni, ja supistuksen tauottua lähes heittävät minut sängylle. Kätilö kertoo minun todellakin olevan aivan valmis synnyttämään ja sanoo, että saan ponnistaa niin paljon kuin voimaa suinkin löytyy.
Muistan niin elävästi tuon hetken, kun kesken sen kaikkein raskaimman ponnistuksen korviini kantautuu jotain kummallista kieuntaa. Ja samassa tajuan, että omat levyt ovat edelleen kassissa, ja tulevat sinne jäämäänkin – nyt on auttamatta myöhäistä alkaa nauhuria rassaamaan. Juuri kun saan punnerrettua tytön pään kokonaan ulos, alkaa kertosäe pauhata kaikella voimallaan ja tunnistan kappaleenkin. Toki Chisun ”Mun koti ei oo täällä” omalla tavallaan sopi hetkeen täydellisesti: ” Anna mun mennä. Mä oven avaan, en henkeä saa. Anna mun mennä. En tänne kuulukaan. Mun koti ei oo täällä. Mun koooti ei ooo tääääälllllääää!” Mutta mitään sinne päinkään ei alkuperäiseen suunnitelmaani kyllä kuulunut.
Nykyisin tuon kappaleen kuuluessa koetan sujuvasti vaihtaa radiokanavaa tai hankkiutua kuuluman ulottumattomiin; sen verran voimakkaasti se muistuttaa tuosta oudosta kohtauksesta, jota muistelen kaikessa hulluudessaan jonkinlaisena unelman romuttumisen hetkenä. Vähän kuin katselisi herkkääkin herkempää elokuvan loppukohtausta, jossa rakastavaiset saavat viimein toisensa, mutta taustamusiikkina soikin Porilaisten marssi... Joskin synnytyssalissa nyt vähän rauhallisemmassa doulan roolissani ollessa muistan kyllä varmasti varsin tiuhaan tiedustella, että mikäs levy nyt laitettaisiinkaan soittimeen
Joten tässäpä siis kyseinen tositarina.
Ensimmäinen versio on se lehdessä julkaistu, sen perässä siis alkuperäinen, melko paljon pidempi (ja takeltelevampi?) versio.
Näin sävel soi
Olin suunnittellut kaiken
Kirjoittajamme Jyväskylästä toimii synnytystukihenkilönä - ja varmistaa, että synnyttäjä saa kuulla toivomaansa musiikkia.
Aloitin tulevan synnytykseni käsikirjoittamisen hyvissä ajoin. Lapsi olisi jo kolmas, eikä lisää välttämättä enää tulisi. Halusin, että viimeisestä synnytyksestäni jäisi paljon mielekästä muisteltavaa ja tunne, että olin vaikuttanut ainakin joihinkin asioihin tapahtumassa, jonka kulkuun ei muuten voi edes yrittää vaikuttaa. Aikaisemmissa synnytyksissäni ainut päämääräni oli ollut päästä tilanteesta mahdollisimman äkkiä pois, ja saada vauva nopeasti ulos. Tämä synnytys tulisi olemaan täysin toisenlainen!
Tällä kertaa olisin aktiivisessa roolissa tekijänä, enkä vain toisten käskytettävänä. Synnytyksen suunnittelu oli toki realistisempaa kuin aikaisemmilla kerroilla; tiesinhän nyt suurin piirtein, mitä olin menossa tekemään ja pystyin miettimään, mitä tahtoisin ehkä tehdä toisin.
Tärkeää osaa suunnitelmassani näytteli musiikki. En edellisiin synnytyksiini lähtiessä ollut tajunnut, että sairaalaan voisi tuoda omia levyjä. Tällä kertaa salissa tulisi kuulumaan muutakin kuin minun keskittynyt hengitykseni, ja mieheni ja kätilön kannustus. Tuntui luontevalta pakata sairaalakassi puolilleen huolellisesti valikoituja levyjä.
Koko raskausajan valikoin musiikkia erityisesti sen mukaan, mistä saisin sitten synnytyksen koittaessa voimaa kipeimmillä, intensiivisimmillä hetkillä. Opettelin laulun sanoja ulkoa, ja kävin mielessäni läpi yhä uudelleen ja uudelleen, kuinka mistäkin kappaleesta olisi hyötyä sitten synnytyksen edetessä kohti loistokasta loppuaan.
Viimein sitten koitti tuo odotettu hetki. Pari päivää ennen laskettua aikaa, helmikuisena aamuna vuonna 2008, kävi käsky käydä synnytyssaliin. Oloni oli kaikin puolin levollinen ja miellyttävä. Juttelin hiljaa mieheni kanssa tulevasta koitoksesta. Suunnittelimme varovaisesti, miten tulevat tunnit toiveidemme mukaan menisivät.
Vähitellen kipu hiipi seuralaisekseni, ja aloin tuntea merkkejä siitä, että pian synnytys toden teolla käynnistyisi. Mies kysyikin, olisiko jo aika valita tilanteeseen sopivaa musiikkia. Sanoin käyväni ensin vessassa ja pyysin miestäni laittamaan aluksi radion päälle.
Supistukset kuitenkin voimistuivat vauhdilla, ja kun pääsin takaisin sängyn ääreen, alkoi tuntua siltä että vauva syntyisi juuri sillä minuutilla. Mieheni ja kätilöni säntäsivät viereeni, ja supistuksen tauottua he lähes heittivät minut sängylle. Kätilö totesi, että saisin ryhtyä ponnistamaan.
Kesken raskaimman ponnistuksen korviini yhtäkkiä kantautui radion ääni. Samassa tajusin, että levyt olivat edelleen kassissa eikä nyt olisi aikaa ruveta kaivamaan niitä esiin. Juuri kun sain punnerrettua tytön pään kokonaan ulos, alkoi kertosäe pauhata kaikella voimallaan: ”Anna mun mennä. En tänne kuulukaan. Mun koti ei oo täällä. Mun koooti ei ooo tääääälllllääää!”
Se ei siis mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Vähän kuin olisi katsellut herkkääkin herkempää elokuvan loppukohtausta, jossa rakastavaiset saavat viimein toisensa, mutta taustamusiikkina soikin Porilaisten marssi.
...ja se raakaversio siis tässä, jos jotakuta kiinnostaa tutustua rönsyilevämpään ilmaisuuni:
”Mun koti ei oo täällä…”
– Jos koet musiikin voimaannuttavana tekijänä, niin ottakaa ihmeessä omia levyjä mukaanne. Jokaisessa salissa on oma cd-soitin valmiina. Esimerkiksi sellaista musiikkia, mitä olet raskausaikana paljon kuunnellut, tai mihin liittyy voimakkaitakin tunteita omilta vaikeilta, tai parhailta, ajoilta tai mitkä kenties ovat osa yhteistä taivaltanne, on ihana kuunnella synnytyksen aikana. Tuohon hetkeen liittyy niin paljon voimakkaita tunteita, ja tilanteeseen tulette palaamaan muistoissanne myöhemmin yhä uudelleen, että se musiikki voi olla jossain määrin jopa ratkaisevakin tekijä. Tai ainakin merkittävä osa kokonaisuutta, erityisesti kun sitten jälkeenpäin muistelette tapahtumien kulkua.
Tämän palopuheen muistan kyllä pitää joka kerta, kun juttelen doulan, eli synnytystukihenkilön, ominaisuudessa tulevien vanhempien kanssa tutustumiskerralla ennen kuin kutsu käy varsinaiseen tapahtumaan. Saatan kuulostaa tuolloin hieman kiihkeältäkin, ja olemukseni on taatusti täynnä paatosta ja kokemuksen syvää rintaääntä, sillä aina tuolloin matkustan mielessäni reilun parin vuoden takaiseen kuopukseni maailmaan tuloon.
Aloitin tulevan synnytykseni käsikirjoittamisen jo hyvissä ajoin. Henkisesti valmentauduin siihen, että seuraavia ei välttämättä enää tulisi. Olihan tämä kuitenkin jo kolmas lapsemme. Halusin, että tästä varmasti jäisi paljon mielekästä muisteltavaa ja tunne, että olin vaikuttanut ainakin joihinkin asioihin mihin nyt tässä melko ohjailemattomassa tapahtumassa edes voi yrittää vaikuttaa. Aikaisemmissa synnytyksissäni ainut päämääräni oli ollut päästä tilanteesta mahdollisimman äkkiä pois, ja vauva nopeasti ulos. Nyt tämä mahdollisesti kokonaan, joka tapauksessa kuitenkin pitkään aikaan, viimeinen synnytykseni tulisi olemaan täysin toisenlainen. Tällä kertaa olisin itse aktiivisessa roolissa tekijänä, enkä vain sivustaseuraajana ja toisten käskytettävänä. Tapahtumasta tulisi niin paljon minunlaiseni kuin se nyt ylipäätään on edes mahdollista – sairaalapuitteet toki huomioiden, mutta kuitenkin minun näköiseni ja kuuloiseni hetki. Toisaalta suunnittelu kaiken kaikkiaan olisi realistisempaa kuin aikaisemmilla kerroilla: tiesinhän nyt suurin piirtein, mitä olin menossa tekemään ja pystyin vertaamaan, mitä tahtoisin ehkä tehdä toisin.
Yhtä tärkeää osuutta suunnitelmassani näytteli musiikki. Aiempiin synnytyksiini valmistautuessa tieto siitä, että omien levyjen sairaalaan tuonti ylipäätään edes olisi mahdollista, oli jostain syystä ohittanut minut täysin. Mutta jossain vaiheessa alkuraskautta tämä tieto minut tavoitti ja päätinkin, että tuohon epäkohtaan on tultava muutos. Tällä kertaa salissa tulisi kuulumaan muutakin kuin minun keskittynyt hengitykseni, ja miehen ja kätilön kannustus. Musiikki on aina ollut jossain määrin osa perheemme elämää. Silloin jos elämäntilanne ei ole antanut periksi aktiiviseen soittoharrastukseen, on toisten soittaman musiikin kuuntelu lisääntynyt suoraan samassa suhteessa. Musiikkiin kanavoimme sen hetkisiä tunteitamme; joko syventäen olotilaa tai kääntäen sitä parempaan suuntaan. Upealla kappaleella nostatetaan ennestään ihanaa hetkeä vielä uusiin sfääreihin, tai kurjuutta maksimoidaan puhuttelevalla kappaleella, ja alhosta onkin taas nopeampi nousta kun on hetken saanut synkistellä oikein kokonaisvaltaisesti. Niinpä tuntui luontevalta pakata sairaalakassi puolilleen huolellisesti valikoituja levyjä.
Koko raskausajan valikoin kuuntelemaani musiikkia erityisesti sen mukaan, että mistä sitten synnytyksen koittaessa saisin voimaa kipeimmillä, intensiivisimmillä hetkillä. Opettelin laulun sanoja ulkoa, ja kävin mielessäni läpi uudelleen ja uudelleen, kuinka mistäkin kappaleesta olisi hyötyä ja lääkettä sitten synnytyksen edetessä kohti loistokasta loppuaan ja missä järjestyksessä levyiltä kappaleita soitettaisiin.
Viimein sitten koitti tuo odotettu helmikuinen aamu vuonna 2008, jolloin paria päivää ennen laskettua aikaa kävi käsky käydä synnytyssaliin. Olotila oli kaikin puolin levollinen ja miellyttävä. Juttelimme miehen kanssa hiljaisella äänellä tulevasta koitoksesta ja suunnittelimme varovasti, miten tulevat tunnit toiveidemme mukaan menisivät. Kipuja ei vielä juuri ollut, joten henkisesti olin vielä vain odottavalla kannalla ja keskitin huomioni edelleen enemmänkin synnytyksen suunnitteluun, kuin varsinaiseen itse tapahtumaan.
Pikkuhiljaa kipu hiipi seuralaisekseni, ja alkoi tuntua merkkejä siitä, että kovin kauaa ei enää mene siihen, että synnytys todella käynnistyisi. Mies siinä sitten kysyikin oloani katsellen, että joko olisi aika alkaa valita tilanteeseen sopivaa musiikkia. Sanoin, että jos käyn ensin vessassa, ja sitten perehdymme asiaan oikein todenteolla. – Laita nyt aluksi vaan se radio päälle; Novalta tulee varmaan sopivan kevyttä taustamusiikkia.
Tuon kaiken kaikkiaan noin kymmenen metrin matkan aikana supistukseni kuitenkin voimistuvat niin vauhdilla, että takaisin sängyn luokse ehtiessäni tosissani pelkään, että vauva aikoo tipahtaa jalkojeni välistä sillä samaisella minuutilla. Mieheni ja kätilö säntäävät viereeni, ja supistuksen tauottua lähes heittävät minut sängylle. Kätilö kertoo minun todellakin olevan aivan valmis synnyttämään ja sanoo, että saan ponnistaa niin paljon kuin voimaa suinkin löytyy.
Muistan niin elävästi tuon hetken, kun kesken sen kaikkein raskaimman ponnistuksen korviini kantautuu jotain kummallista kieuntaa. Ja samassa tajuan, että omat levyt ovat edelleen kassissa, ja tulevat sinne jäämäänkin – nyt on auttamatta myöhäistä alkaa nauhuria rassaamaan. Juuri kun saan punnerrettua tytön pään kokonaan ulos, alkaa kertosäe pauhata kaikella voimallaan ja tunnistan kappaleenkin. Toki Chisun ”Mun koti ei oo täällä” omalla tavallaan sopi hetkeen täydellisesti: ” Anna mun mennä. Mä oven avaan, en henkeä saa. Anna mun mennä. En tänne kuulukaan. Mun koti ei oo täällä. Mun koooti ei ooo tääääälllllääää!” Mutta mitään sinne päinkään ei alkuperäiseen suunnitelmaani kyllä kuulunut.
Nykyisin tuon kappaleen kuuluessa koetan sujuvasti vaihtaa radiokanavaa tai hankkiutua kuuluman ulottumattomiin; sen verran voimakkaasti se muistuttaa tuosta oudosta kohtauksesta, jota muistelen kaikessa hulluudessaan jonkinlaisena unelman romuttumisen hetkenä. Vähän kuin katselisi herkkääkin herkempää elokuvan loppukohtausta, jossa rakastavaiset saavat viimein toisensa, mutta taustamusiikkina soikin Porilaisten marssi... Joskin synnytyssalissa nyt vähän rauhallisemmassa doulan roolissani ollessa muistan kyllä varmasti varsin tiuhaan tiedustella, että mikäs levy nyt laitettaisiinkaan soittimeen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)