Blogini, jonka piti keskittyä maailmanparannukseen, on viime aikoina rajoittunut kovin pieniin ympyröihin.. tai sitten kyse on maailman pienenemisestä – olen kyllä parhaani mukaan yrittänyt fixailla henkilökohtaista universumiani.Sitä suurempaa ehtii kyllä aina parantaa – vääryydet, eikä oikeudet sen paremmin, lopu meidän aikanamme itkemällä tai nauramallakaan. Mutta tämä oma piirini kaatuu, pysyy ennallaan, tai etenee huomattavasti lyhyemmissä sykleissä.
Siispä takaisin olennaiseen, eli minun maailmaani. Pääasiallinen avautumiseni koskettaa erästä lempiaihettani: kärsivällisyyttä, tai pikemminkin sen puutetta. Kyseessä on sellainen avu, jonka jakohetkellä olen ollut kerrassaan toisella planeetalla. Pystyn kyllä odottamaan asiaa kuin asiaa, jos tiedän, milloin sen on määrä tapahtua. Esimerkiksi raskausajan odotus on helppo nakki – ohjeellinen kesto on 38-42 viikkoa, ja lasketun ajankin saa tietoonsa melko luotettavasti ja kohtuullisen pian asian selvittyä. Niin mikäs siinä on ollessa, kun kalenterissa on punainen ympyrä kertomassa odotuksen päättymisen päivän edes noin suurin piirtein.
Mutta ei kai se ole mitään kärsivällisyyttä? Ei silloin varsinaisesti tarvitse olla kärsivällinen mitenkään erityisemmin, vaan antaa vain ajan kulua ja elää päivä kerrallaan eteen päin. Heikkouteni on juuri se, että kun jotain on tapahtumassa, tai pitäisi tapahtua (kuten vaikkapa asunnon myydyksi saaminen), enkä tiedä, että milloin, tai missä muodossa sen olisi määrä käydä, niin odottaminen tuntuu melko usein jokseenkin vaikeahkolta. Täytän elämäni sijaistoiminnoilla ja erinäisillä projekteilla ja mukatärkeilyllä, jotka kiinnostavat keskimäärin sen aikaa, että odotukseni palkitaan eikä minun tarvitse enää miettiä miten kuluttaisin aikani siihen asti, että saan odotettavan asian pois mielestäni.
No, jossain vaiheessa pohdin ääneen miehelleni ja muistaakseni muutamalle tutullekin, että kyllä tämä hätäily, panikointi ja stressaaminen kannattaa: Aina on kaikki asiat järjestyneet. Ennemmin tai myöhemmin, huonommin tai paremmin, mutta silti selvinneet. Jos en olisi stressannut, niin noinkohan olisi asiat lutviutuneet? En voi tietää, sillä enhän ole koskaan kokeillut. Jälkiviisaus ja oman sädekehän kiillottaminen kun aina on yhtä palkitsevaa. Joten jaan tämän arvokkaan tiedon kanssanne ilomielin: Todistin juuri menneellä viikolla, että maailma(ni?)pa ei jatka pyörimistään, jos minä en sitä edesauta!
Yleensä olen siis erittäin tarkka kaikkien edellä mainitsemieni määräpäivien ja päivämäärien kanssa. Eli jos nyt vaikkapa raskauteni sattuisi kestämään päivänkin yli 42 viikkoa, aloittaisin julmetun valitus- ja reklamointikierteen – tällaisista asioista olisi kuulunut ehdottomasti saada tieto jo tilausta tehdessä. Tosiaan viime viikolla ajattelin, että nytpä minulla on oiva paikka osoittaa, kuinka paljon olen luonnettani kehittänyt tässä kovassa elämänkoulussa.
Keskiviikkona olin näet yhteydessä pankkiin erään minulle kohtuullisen tärkeän asian tiimoilta. Miellyttävä pankkivirkailija, jota pidän erittäin luotettavana ja säntillisenä, sanoi, että hän ottaa minuuun yhteyttä huomenna, eli torstaina, kunhan on ehtinyt selvitellä asiamme perin pohjin esimiehensä kanssa. Keskiviikon lopun kulutin luonteelleni ominaisesti tuijottelemalla puhelimen näyttöä – ”jospa se nyt kuitenkin vielä ehti asian selvittää, ja soittaa minulle vielä tänään”. Kellon lähestyessä viittä tarkistin vielä nettisivuilta, että pankki todellakin sulkeutui puoli tuntia sitten. Eli eipä tässä mitään, huomennahan hän vasta lupasikin soitella. Ja kun pankki ei enää ole auki, ei minulla ole mitään stressattavaa. Sillä mitä se silloin hyödyttää, kun kukaan ei ole viemässä asioita eteen päin.
Torstaiaamun koittaessa, tarkemmin sanottuna kellon vierähdettyä yli yhdeksän (pankki aukeaa vasta kymmeneltä, mutta saattavathan he tulla töihin jo vähän aikaisemmin), aloin taas tuijottelun. Tai siis leikin, ettei minulla ole mitään tuijotettavaa. Puuhastelin kaikkea tavanomaista, kuten esimerkiksi varmistin vielä, että pankki tosiaan on auki klo 10.00-16.30, ja että Suomen talous jatkaa syöksyään Talouslehden sivuilla, enkä hetkeäkään miettinyt, että mihinkähän aikaan puhelimeni soi. Viimein tunnit vierivät viiteen.. Hahaa – voitin itseni! En soittanut pankkitätille, enkä edes laittanut viestiä verkkopankin kautta koko päivänä! Olenhan siis äärimmäisen kärsivällinen!
Perjantaiaamuna, kun en taaskaan pohtinut koko asiaa, ajattelin, että onpa varmaan pitänyt pankkineidillä kiirettä. Tai että esimies ei ole aikaisemmin ehtinyt asiaa käsitellä, mutta että nythän he varmaankin ovat jo asiamme kimpussa. Ja vielä kerran sattui ohimennen silmiini en-nyt-muista-miltä-internetsivuilta, että eräskin rahoituslaitos on auki perjantaisin aivan samalla tavalla kuin keskiviikkoisin ja torstaisinkin. Puoliltapäivin, kun puhelimeeni oli soittanut vain äitini (joskin puhuimme vain aivan pikaisesti - ”kato ko mä ootan yhtä puhelua..”), aloin pohtia, että noinkohan olen sittenkään saanut eräitä puutteellisimpia luonteenpiirteitäni kehitettyä. Mutta ei – en ajattele ollenkaan, että puhelimeni se soittoääni, joka hälyttää, kun puhelu tulee numerosta, joka ei ole luettelossa, ei ole tinnittänyt vielä kertaakaan koko kahden tunnin aikana, minkä pankki on ollut auki. Mutta mikäs tässä on ollessa, laittelen ruuan ja pakkailen tavarat valmiiksi viikonlopun reissua varten, eihän minulla ole mitään syytä stressiin.
Neljän aikaan pakkauduimme sitten koko perhe autoon ja lähdimme lomareissuille. Tankille oli pakko mennä, tai emme olisi päässeet perille asti. Satuin huomaamaan, että se pankki onkin ihan tuossa matkan varrella. Ja kappas – ihan on vielä puoli tuntia aukikin. Kännykkä taskussa niin, että tunnen sen värinähälytyksen, jos se alkaa soida (jos nyt vaikka jollakulla virkailijalla sattuisi olemaan minulle asiaa), astelen ripeästi pankkiin sisälle. Pankkitätin huomattuani nielaisen syvään. Hänen ilmeensä huutaa jo metrien päästä, että ”Ohhoh. Nyt kyllä olen unohtanut asianne ihan kokonaan”.
”Eikös tätä vielä ehdi maanantainakin alkaa selvittää?”
”Jooooo, totta kai. Eihän tällä nyt varsinaisesti mikään kiire ole!”
Juttelemme hetken ja hymy huulillani toivottelen mukavaa viikonloppua. Astun takaisin autoon rauhaisin mielin ja lähdemme kohti lomaamme.
..ja lupaan itselleni syvään hengittäen, että jos joku toinen ei pidä määräpäivistä(ni) kiinni, minulla on suoranainen vastuu ja tehtävä varmistaa, ettei hän vain ole unohtanut missiotaan. Ja kyse ei ole vähimmässäkään määrin mahdollisesta kärsimättömyydestäni. Vaan siitä, että minä vain varmistan tellukseni todella jatkavan matkaansa akselinsa ympäri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti