Kysy selvä(n)näkijältämme ihmissuhteista, elämästä, kuolemasta tai ole kysymättä! Oraakkelimme ei suinkaan välitä yliluonnollisia viestejä, vaan nimensä mukaisesti paljastaa elämäsi itsestäänselvyydet. Hän kertoo kuinka saat kaikki ongelmasi ratkottua tai vastaavasti problematisoitua jo selvitellyt asiat. Vippis päättää julkaistavat kysymykset ja muokkaa ne palstalle sopiviksi. Kysyjän nimeä, ammattia, paikkakuntaa tms. ei julkaista, ellei kyseessä ole niin mehevä juoru tai käsittämätön tyhmyydenosoitus, että haluamme sen ehdottomasti koko kansan tietoon.
Lähetä kysymyksesi osoitteeseen:
vippa@netti.fi
Elämäni ei enää etene
Olen kohta kolmekymppinen nainen. Minulla on ihana, rakastava aviomies ja kolme suloista lasta, käyn mukavassa työssä, opiskelen unelmieni opiskelupaikassa ja muutimme juuri parempaan asuntoonkin. Kaikki on siis periaatteessa oikeinkin mukavasti. Viime aikoina minulla on kuitenkin esiintynyt jonkinlaista ahdistusta tai oikeastaan sellaista epämääräistä alakuloa - aivan kuin en olisikaan täysin onnellinen. Nämä tunteet meinaavat lamaannuttaa minut. Aivan kuin kaikki hyvällä tolalla olevat asiatkin olisivat alkaneet repsottaa sen takia: työmotivaationi on toisinaan kadoksissa, opinnot eivät oikein etene, ulkoinen olemukseni on kovin väsähtäneen ja ilottoman näköinen ja näyttääpä vyötärölle kertyneen hieman ylimääräistäkin aivan huomaamatta. Vielä pisteenä iin päällä haaveeni kirjailijan, tai edes kirjoittajan, urasta ei tunnu enää ollenkaan realistiselta: istun tuntikausia tuijottaen tyhjää näyttöä, enkä sanaakaan saa aikaiseksi. Jos saan, niin heti luettuani pyyhin sen kiireesti pois; eihän kukaan tuollaista kuraa tahtoisi lukea! Kuinka siis tästä kurimuksesta oikein pääsee eteenpäin? Miten saisin sen vanhan - tarmokkaan ja päättäväisen - minäni takaisin ja oman elämäni langat taas käsiini?
yst.terv. nimim. "Keski-iän kriisikö jo?"
Hyvä kriiseilijä. Ihan aluksi on todettava, että vaikutatpa kyllä melkoiselta Sherlockilta! Jos en olisi jo päättänyt julkaista kysymystäsi, olisin kehoittanut sinua lukemaan kirjeesi läpi uudelleen ihan ajatuksen kanssa ja miettimään sen jälkeen, että olisiko sitä minulle asti kannattanut edes lähettää. Mutta olet kyllä ihailtavan hyvin sisäistänyt selvännäkemisen idean!
Jonkinlaisena prologina tahtoisinkin nyt kannustaa sinua pohtimaan kumpi olikaan ensin; ahdistuksen tunteet vaiko asioiden repsahtaminen? ...niinpä niin. Näinhän se yleensä menee. Mutta mikäpä sen parempaa kuin jälkiviisaus. Kun et siis ole sitä vielä tähän ikään mennessä tullut huomanneeksi, niin kerronpa nyt viimein sinulle: elämä on kuule ihan kovaa työtä! Muutamia kolmannen polven Herlinejä tai Erkkoja lukuun ottamatta suurin osa suomalaisista saa nähdä vaivaa ihan tuntuvastikin sen eteen, että pakka pysyy kasassa. Harva saa tehdä päivä toisensa jälkeen ihan pelkästään sitä mitä rakastaa, ja vielä harvemmalle siitä maksetaan. Että kyllähän se työmotivaation etsiminen ainakin silloin tällöin on enemmän kuin tavallista lähes jokaiselle meistä. Opintojen eteneminenkin on sellainen tahtolaji: en ole kenenkään kuullut saaneen opintopisteitä pelkästään kirjastosta kirjoja hakemalla. Monet ovat kyllä läpäisseet tenttejä lukematta opuksistaan montaakaan sivua, mutta ainakin on täytynyt ensin ilmoittautua tenttiin ja mennä sitten vielä paikalle, tai vastaavasti kirjoittaa edes sivu tai pari jotain palautettavaa.
Sitten siitä kirjoittamisesta: vai että vielä tyhjää näyttöä? Kyllä ei monikaan ole kirjailijaksi harjaantunut Facebookiaan päivittämällä tai keskustelupalstoille kirjoittamalla. Että nyt vaan rohkeasti nettiä kiinni, wordia auki ja sanoja riviin. Heti alkuunsa kannattaa sitten nämä pisteet iin päällä, kurimukset, lamaantumiset ja langat käsissä jättää sinne pöytälaatikkoon ja miettiä kuinka kliseiseltä sitä oikein haluaakaan kuulostaa.
Entäs se vyötärön seudun huomaamattomuus? Ilmeisesti on tullut sujuvasti nukuttua jo terveystiedon tuntienkin ohitse. Vaikka kuinka samaistutkin poliisisarjoihin, niin se ei vastaa rosvojen perässä itse juoksemista, eikä sen paremmin mansikkajäätelön syöminen ole rinnastettavissa tuoreilla mansikoilla mässäämiseen. Että jos tiedät syöväsi oikein ja liikkuvasi hyvin ja paino vaan edelleen nousee, niin mene ihmeessä lääkäriin. Mutta sinun tapauksessasi voisi olla aiheellisempaa avata silmänsä ja perehtyä asiaan vaikkapa edes keltaisen lehdistön opettavaisten artikkeleiden verran, jos vuosien kokemuksistasi huolimatta ei Painonvartijain, karppaus.info:n tai Heikkilänkään opit millään mieleen tahdo muistua.
Suosikkini oli kyllä tämä "tarmokas ja päättäväinen vanha sinä". Näytäpä minulle se kohta, missä elämäsi vaiheessa olet ollut tällainen. Että kyllähän tämä kriisien keksiminen, teatraalisuus ja edestakaisin vatkaaminen on sitä sinuinta sinua ollut aina. Joten nyt voisikin olla hyvä aika mennä itseensä ja pitää pieni pohdinta siitä, millainen toivoisi itsensä olevan ja kuinka se kuva eroaa reaalimaailmasta.
Eli tiivistettynä: kyllähän tämä tauti on luokiteltavissa ensisijaisesti diagnoosin laiskuus alle. Keski- tai minkääniän kriiseistä puhuminen on muutenkin melkoista itsensä huijaamista ja vastuun vierittämisestä muiden niskoille. Että tartupa nyt vain itseäsi kiltisti niskasta kiinni ja mene hankkimaan se elämä ihan omin pikku kätösin. Voit aloittaa esimerkiksi siitä väsähtäneen ulkoisen olemuksesi raikastamisesta ihan vain juurikasvun värjäämisellä, vaihtamalla päälle ei-niin-makkarankuorilta-näyttävät vaatteet ja kipaisemalla vaikka pienelle lenkille. Sen jälkeen voit yrittää pohtia niin kutsutun onnellisuutesi todellista astetta.
