Ajan kultaamia muistoja

Silloin kun minä olin nuori, ja kirjoitin kandidaatintutkielmaani (taisi olla huhti-toukokuuta armon vuonna 2013), pidin päiväkirjaa tuntemuksistani ja kokemuksistani...

Juttu on julkaistu Jyväskylän yliopiston suomen kielen opiskelijoiden ainejärjestölehti InSanessa (1/2013), mutta sain heiltä luvan käyttää tekstiä myös blogissani.

Äiti kandin kimpussa

Kuinka onnistuu opiskelu, kun arki kulminoituu kolmeen alaikäiseen lapseen? 

Maanantai

"Tänään. Tänään aloitan kandidaatintutkielmani!" Huokailin mielessäni pyhästi vannoen. Viikonloppuna hartaassa hiljaisuudessa ohitettu 29-vuotissyntymäpäiväni oli tuonut eteeni sen tosion, että uusi ikävuosikymmen oli saavuttamaisillaan minut. Tästä ei ollut enää paluuta. Vuoden päästä olisin toinen jalka haudassa vähintäänkin polvea myöten ja huolettomat nuoruusvuodet ikuisesti takanapäin. Nyt käsillä olivat viimeiset hetket tarttua härkää sarvista.

Maanantai, tuo päivien kuningas, sai tälläkin kertaa kunnian toimia porttina uuteen elämään. Tänään! Tänään on se päivä, kun aloitan laihduttamisen, lisään liikunnan määrää, leivon perheelleni pullaa niin suurella rakkaudella ettei taikinaan tarvita edes sokeria, heti lasten käytyä nukkumaan sujuvasti kuoriudun äidistä Afroditeksi miestäni miellyttämään… ja aloitan kandini!

Päivä alkoikin varsin lupaavasti. Päätin ettei 6.30 soivassa kellossa ole kerrassaan mitään pahaa, vaan muistelin (ja toivoin) lukeneeni jostain tutkimuksesta, että menestyvät ihmiset nousevat aikaisin. Tietoisesti harjoittama positiivisuuteni ja syvemmän itsetietoisuuden tuoma varmuuteni huokui koko perheeseen ja aamumme oli kerrassaan zeniläisen tyyni.

Jälkikasvun kaksi vanhinta lähtivät ravitsevan aamupalan nautittuaan iloisesti hypellen kouluteilleen, me kuopuksen kanssa kävelimme kiireettömästi luonnon ihmeitä ihaillen päiväkodille. Siitä jatkoin matkaani Seminaarinmäkeä kohden, koko kaksi kilometriä luonnollisesti apostolinkyydillä uutta aktiivista elämäntapaani korostaen.

Tunnelma pysytteli lähes välikaton korkeudella koko päivän. Vaikka iltapäiväinen tarkastelu osoitti, etten kirjoittanut päivän aikana sanaakaan valmista tekstiä, tunsin tehneeni valtavan määrän välttämätöntä, vaativaa aivotyöskentelyä. Olin myös löytänyt lähdeteoksia ja -internetosoitteita. Eli todellakin olin ottanut ensimmäisen askeleen sitten aihevalinnan!

Niinpä virastotyöajan päätyttyä otin levollisin mielin vastaan aviomieheni tarjoaman autokyydin kuopuksen päiväkodille. Olin niin tyytyväinen päivän saavutuksistani, että kotona annoin itselleni luvan perehtyä elämäntapa- ja painonhallintaoppaisiin genreteorioiden sijaan ja laitoinpa alulle uutta blogitekstiäkin. Eipä sillä, että lasten läksyjen teossa auttamisen lomassa kovasti älyllistä tekstiä usein muutenkaan pystyisi itse synnyttämään.

Myös itsensä kehittämiselle jäänyt aika oli sen verran rajallinen, että yli-ihmistymisen vaara oli poissuljettu: koko perhe oli tyypilliseen tapaan kotona viiden maissa, ja iltatoimet alaikäisten kanssa aloittelimme seitsemän seutuun.

Viimein yhdeksältä kersakolmikko oli saateltu peteihinsä ja otin itselleni sitä perhelehtien mainostamaa omaa aikaa: katsoin velvollisuudekseni selailla yhteisöpalveluista ystävien kuulumisia ja perehtyä päivän uutisvirtoihin kaikkien mahdollisten kanavien kautta. Nukkumaan etsiydyin jo kymmenen tienoilla – aivan kuten kaikki muutkin itseään rakastavat, terveellistä elämää elävät henkisesti hyvinvoivat yksilöt.

Tiistai

Tiistaiaamuna kiittelin itseäni aikaisesta nukkumaanmenosta: Nousin puoli tuntia ennen kellonsoittoa. Mihin kaikkeen tuon 30 minuuttia hiljaista aikaa aamulla voikaan käyttää! No, esimerkiksi sen miettimiseen mihin tuon kaiken ajan voisikaan käyttää. Muun perheen etsiydyttyä kohteisiinsa pakkasin reppuuni luomupähkinöitä ja termospullollisen ekologisesti tuotettua vihreää teetä.

Tällä kertaa kävelin vain Agoralle asti ylikunnon välttämiseksi. Siellä hakeuduin työskentelytilaan, muokkailin edellispäivän löytöjäni muutaman tunnin ajan ja valmistauduin seuraavan päivän ohjausaikaan. Lisäksi vanhempana koin lähes velvollisuudekseni käydä lounaan jälkeen täydentämässä motivaatiovarastoani Tieteen päivien luentokokonaisuuden Koulutus syrjäytymisen ehkäisijänä ja aiheuttajana myötä. Sitten kello olikin rientänyt jo myöhäiseen iltapäivään ja tuli aika suunnata välipalan kautta kahvakuulatunnille.

Istuessani autossa matkalla liikuntariennostani kotiin totesin päivän saldon tutkielman kannalta jääneen sen verran heikoksi, että ehkäpä kuitenkin jatkaisin työstämistä kotona ja jättäisin iltatoimet aviomiehen kontolle. Kotioven avattuani vastaan riensi lapsista vanhin: ”Äiti, me haluttiin yllättää sut”. Jähmetyin keittiön ovelle ihmettelemään, kuinka 10- ja 11-vuotiaani olivat 5-vuotiaan säestyksellä laittaneet tiskit, etsineet keittokirjan ja ruvenneet tekemään lettuja. Nuorimmainen keksi kysyä olivatko hartiani jumissa ja tarjoutui hieromaan siksi aikaa, kun herkut valmistuivat.

Vietin tehokkaan puolitoistatuntisen makuuhuoneen lattialla esikoisen pehmittäessä näyttöpäätetyöskentelyn jumittamaa yläruumistani. Suihkusta tultuani minulle oli katettu lasi maitoa ja höyryäviä räiskäleitä… Lasten nukkumaanmeno venyi lähes luvattoman myöhäiseksi, ja omat tutkielmayritykseni tuntuivat täysin toisarvoisilta. Höpöttelimme iltapalapöydässä siihen asti, että kaikki olivat valmiita suoraan nukkumaan.

Keskiviikko

Keskiviikko menikin sitten jo omalla painollaan. Tiputin aviomiehen töihin ja menin kandiohjaukseen. Sain rohkaisevaa palautetta kaikesta mitä olin jo melkein tehnyt, ja sitäkin suurempaa moitetta siitä kaikesta mitä en ollut. Jäin kuitenkin hyville mielin ja lounaan kautta etsiydyin kirjastolle perehtymään genreteoriaan. Ehdin muutaman sivun päähän todetakseni, että pysäköintiaika alkoi olla lopussa ja parkkipaikkatilanne tuttuun tapaan erittäin heikko.

Taskussani poltteleva ostoslista auttoi minut päätöksen olla kaukaa viisas ja suuntasin kauppaan ennen iltapäiväruuhkaa. Olihan sitä kandia pystyttävä tekemään kotonakin. Purettuani ostokset kaappiin ja otettuani koululaiset vastaan erehdyin selailemaan Korppia, jonne tulleet kirjallisuuden opintosuoritukset sekoittivat pasmani täysin. Käytin luvattoman pitkän ajan sen pohtimiseen, miten onnistuinkin läpäisemään tentin, ja kertyneiden opintopisteiden fiilistelyyn. Vietin monta hetkeä ihan sen ajatuksen parissa, että saatan kuin saatankin jopa valmistua joskus.

Torstai

Niin, se torstai. Vein kuopuksen päiväkotiin ja aviomiehen töihin palatakseni takaisin kotiin ottamaan kaksi vanhinta kyytiin. Koukkasin päiväkotiin viemään unohtuneen villapuvun, tiputin esikoisen koululle ja suuntasin sairaalalle keskimmäisen kanssa reisivammakontrolliin. Kun olin saanut viimeisenkin lapsen käsistäni ja selvisin kirjastolle aukaisemaan sylimikroni, soitti äitini ja pyysi apua vakuutuspapereiden täyttämisessä.

Parin tunnin konsultaation jälkeen suuntasin hakemaan esikoista koululta, ettei hänen tarvitsisi raahata suksiaan kotiin kävellen. Palasin vielä kirjastolle vain eksyäkseni opiskelutovereiden pöytään kuulumisia päivittämään. Kotiin päästyäni löysin keittiön pöydän äärestä murtuneen, tentistä hylätyn saaneen miehen. Loppuillan kulutimmekin hänen murheidensa hukuttamiseksi Youtubessa hassujen kissavideoiden parissa.Kissan juuri napatessa lepakon nousi tajunnastani todentuntuinen muistikuva, jonka kalenteri vahvisti oikeaksi: kuukauden ainoa työpäiväni osuikin sitten sopivasti huomiseksi.

Vanhasta kokemuksesta tiedän, että yhtäältä siitä toipuminen kuin muun perheen asennoiduttaminen vapaapäivä-moodillekin vievät resurssejani siinä määrin, että vaativin mahdollinen k-alkuinen tehtävä on kuolaaminen.

-----

Kyllä. Aloitin kandini. Tulevana maanantaina voisinkin taas aloittaa sen uudelleen.

"Hän ei osaa enää keskustella"

Ah. Nyt otsasuoneni pullistelee siinä määrin, että palaan keskuutenne näin spontaanisti, tekstiä tai elämääni sen enempiä pohjustamatta!

Tarina alkaa siis siitä, kun joskus männäviikolla olin kuopukseni kanssa käyttämässä ranskalaisvalmisteista autoamme huollossa ja siinä aikani kuluksi lueskelin aikakauslehteä. Nimeä en tarkalleen ottaen muista, mutta kategoria lie naistenlehti. Ehkä Olivia tai jotain sinne päin.

Lehden alkuosan lukijapalautteissa joku kovasti kehui, että on se vaan niin ihanaa, kun Olivia(?) huomioi tosi hienosti myös lapset. Siis että ei olla ihan pelkkää Cosmopolitan-linjaa, vaan lehdestä saa irti vaikka olisi jo äiti-ihminenkin. Ja että lapsiin ja heidän perheisiinsä suhtaudutaan niiiin myönteisesti.

Ehkä vika on minussa, tai en siis ehkä vain ole kyseisen lehden stereotyyppi tavallisesta äiti-ihmisestä, mutta kerrassaan jouduin ottamaan ylös kaksi juttua, jotka eivät ainakaan minun omanarvontuntoani missään nimessä parantaneet näin niin kuin perheellisen näkökulmasta:

Jostain ihmissuhdekysymyspalstalta siis poimittua:

"Hän ei osaa enää keskustella

K: Sen jälkeen kun ystäväni sai lapsen,
emme ole keskustelleet kunnolla. Ennen
puhuimme kaikesta elämän ja kuoleman
väliltä, mutta nykyään hän pystyy korkein-
taan viiteen sanaan päiväkodin ruokalistasta.
Olen odottanut vaiheen menevän ohi, mutta
nyt hän on taas raskaana. Kaipaan viisasta
ystävääni.


V: Niin varmasti kaipaat, mutta ystä-
väsi ei nyt ole kauhean viisaassa vaiheessa.
Pienen lapsen äiti ei yleensä kykene pohdis-
kelemaan syvällisiä. Hän vain yrittää selvitä
päivästä toiseen.

Helpointa on, jos sinkku jaksaa osallistua
lapsiperheen arkeen. Ei puheenaiheita vält-
tämättä tarvitse muuttaa. Toisen voi antaa
puhua vaippamerkeistä ja kertoilla vastaa-
vasti omista asioistaan.

Alle viisivuotiaat lapset ovat paljon sylissä,
ja pitkiin keskusteluihin uppoutuminen saat-
taa hermostuttaa lasta. Äidit saattavat myös
tuntea, että lapsettomat loukkaantuvat, kos-
ka äidit eivät ehdi keskittyä heihin.

Älä syyllistä äitiystävääsi siitä, että haluai-
sit nähdä häntä enemmän. Kun on ensin yrit-
tänyt viikkokausia miettiä, kuinka olisi aikaa
omalle miehelle ja sitten ystävä vielä naput-
taa, äidille voi tulla sellainen fiilis, että hajot-
kaa, mä en nyt voi."

..mistäpä aloittaisin.. Siis. Mistä lähtien ystävyyden perusteena on ollut se, että olemme niin samanlaisia ihmisiä, ja niin samanlaisissa elämäntilanteissa, ja niin samoilla taustoilla? En yritä väittää, etteikö äitiys muuta ihmistä, ja etteikö lapset toisinaan häiritse keskustelua, ja että kyllähän lapsiperheen elämä on toisinaan niin hektistä, etteikö joskus tunnu, että vuorokaudessa saisi tunteja olla enemmän, ja niin edelleen.. mutta sanokaa, ystävät rakkaat, että en ole ihan noin ameeba kuitenkaan? Vai enkö kenties siksi uskalla ruotia päiväkodin ruokalistaa ystävilleni, koska olen itse niin kurja kokki, että päiväkodissakin on taatusti asiat paremmin..?

Mistä lähtien, ja miksi, minua yhtäkkiä herkeäisi kiinnostamasta ystäväni asiat, ja olisin kiinnostunut vain omista kullannupuistani? Jos minulla on takana huonosti nukuttu yö, ja olen vaikka joutunut vaihtamaan vaippamerkkiäkin, niin olen kyllä nämä asiat saattanut ystävälleni todeta jossain keskustelun tuoksinassa, mutta siitä on kuitenkin jatkettu sujuvasti seuraavaan aiheeseen - esimerkiksi vaikkapa ympäröivään yhteiskuntaan tai ystävän koiranhankintasuunnitelmiin. Taikka vaikka ihan mihin muuhun tahansa, mistä olen ennenkin tykännyt ystävieni kanssa puhua.

Vai onko lapsillani kenties jonkinlainen kiintymyssuhdehäiriö? Eivät he ainakaan tähän ikään mennessä ole keskustelujani häirinneet niin mittavissa määrin, että ystäväni olisivat ehtineet loukkaantua? Puhumattakaan siitä, etteivätkö kullannuppuni selviäisi ilman syliäni sen hetken, kun ystäväni ovat käymässä..? Ja jos vaikka käyvätkin sylissä, niin saan silti rauhassa jutella muiden kanssa?

Vai eivätkö ystäväni kenties uskalla kertoa minulle enää asioistaan ja täten pitävät yllä valheellista käsitystäni ystävyydestä ja elämästä yleensä?