Kesähaaste

Sain Sivusilmäilyä-blogilta kesähaasteen. Kovasti kiitoksia siitä!

En ole aikaisemmin tällaisia tullut harrastaneeksi. Yksi kohtalaisen iso syy voi olla se, että en ole koskaan saanut mainitunkaltaisia haasteita ja huomionosoituksia keneltäkään. Niinpä otan nyt onkeeni ja käytän tilaisuuden hyväkseni. Sitä paitsi olisi erittäin epäystävällistä jättää huomiotta henkilö/blogi, joka kehuu minun blogiani kivaksi.

Postaus poikennee siis aikaisemmista varmasti ihan jonkin verran: aikeena ei ole avautua tai nillittää, ja vastaavasti so-called-huumorinikin voi olla aikaisemmasta poikkeavassa muodossa. Mutta kaikkea kannattaa kokeilla (tai ainakin näin olen kuullut kerrottavan). Joten yritän tällä kertaa kirjoittaa ihan tavallisesti ihan tavallisista asioista.

Haasteiden ideana olisi luovuttaa kapula aina seuraaville bloggaajille. Mutta koska olen yhtä peloittava niin virtuaalisesti kuin lievenäkin, ei minulta löydy kavereita internetistäkään niin montaa, että uskaltaisin ryhtyä heitä tähän linkittelemään. Ja voihan olla, etteivät he(/hän) haluaisi muutenkaan tulla minuun yhdistetyksi. Ja näin tulen samalla päästäneeksi päiviltä kaksikin kärpästä yhdellä läimäisyllä: 1) vältyn paljastamasta sitä, että onko minulla edes sitä yhtä virtuaaliystävää(kään) ja 2) vältyn keksimästä uusia kysymyksiä.

Mutta tästäpä siis kesäisiin kysymyksiin kesäisiä vastauksia.

1. Mikä on mieluisinta kesäpuuhaa?
Minulle ainoa merkityksellinen kesä- ja talvipuuhia erottava tekijä on ilmasto. Eli vaikka ulkoilma ei minulle enää kirosana olekaan, nautin kesällä siitä, että voin siirtyä sisäilmasta ulkoilmaan tekemättä varustukseeni sen suurempia muutoksia. Eli kesällä tietynlainen spontaanius on talvea huomattavasti paljon mahdollisempaa. Vastaukseni on silti lyhyt ja ytimekäs: jäätelö. Vaikka en millään ymmärrä ihmisiä, jotka väittävät ettei jäätelöä voi syödä kylmillä ilmoilla tai että jäätelöä ei muka tulisi syötyä talvella yhtä paljon kuin kesällä, niin silti jäätelön nautiskelu auringonpaisteisessa, lämpöisessä ulkoilmassa on kertakaikkisen jäljittelemätön kokemus ja kesäpuuha parhaimmillaan.

2. Mikä tekee kodista kesäkodin?
Lattia, seinät, katto, kolminkertaiset ikkunaruudut, juokseva vesi, sähköt ja sisävessa. Eipä sillä, mökkeilykin on mielestäni nykyään paikoitellen jopa ihan mukavaakin touhua, mutta että jos edellä mainitut ominaisuudet jätetään pois, olisi tilalle saatava sateeton, tuuleton, ötökätön ja lämmin ilmasto.

3. Dekkari vai chiklit?
Googlattuani jälkimmäisen sanan ja oletettavasti ymmärrettyäni sen sisällön, vastaan kuten alun perin kuvittelinkin pääseväni vastaamaan: ehdottomasti dekkarit. Olen suuri Reijo Mäki -fani, mutta mikäli Vareksia ei lasketa dekkareiksi, kelpuutan kyllä lähes kaikki muutkin salapoliisiromaanit luettavakseni. Joskin kaikkein paatoksellisimmat mielelläni jätän itseäni ryppyotsaisemmille lukijoille.

4. Millainen olisi unelmiesi kesäloma?
Stressitön. Olen oppinut pitämään näistä ihmisistä joiden kanssa asun ihan siinä määrin, että heidät ottaisin kovasti mielelläni mukaani, mutta että ... tarvitsisin vapautuksen kaikesta vastuusta. Unelmalomani koostuu siis lämpimästä ilmasta, valmiista (mutta [jonkun toisen kuin minun] itsetekemistä) ruuista, uimarannasta ja niin rajattomasta budjetista etten ehdi murehtia sen hupenemista. Kohde voi sijaita kotimaassa tai ties missä kaukana, mutta hyvä ilma kuuluu kuvioon ehdottomasti.


5. Tämän kesän kohokohta?
Vaikka edellisessä kohdassa mainitun unelmien kesäloman kriteereistä ei kaikki kohdat täyttyneetkään, on tähänastisen kesän kohokohta kuitenkin ollut perhelomamme pääkaupunkiseudulle ja sieltä erityisesti vielä Linnanmäki-päivät.

6. Tämän kesän suosikkiasusi?
Olen enemmän näitä "asu vapaa, mutta pakollinen" -ihmisiä. Ihan joudun tosissani miettimään, missä rytkyissä olen tämän kesän kulkenut ja mikähän niistä olisi suosikkini... Aloitan siis helpoimmasta: Suosikkiyöasuni on Sloggin tai-malliset alushousut, sopivan riittävän puristamattomassa koossa. Päivisin pidän mielelläni edellämainitun lisäksi hihatonta paitaa ja vajaamittaisia housuja. Hmm, tässä alla olevassa kuvassa oikeastaan näkyy aika hyvin sellainen kesäasu jossa viihdyn. Olen siis tuo, jolla on mustat housut.

7. Missä kesätapahtumissa olet käynyt?
Öööööö... Tuotatuota. Lastenleirillä? Kahdessa kissanäyttelyssä? Eikuhei, oonhan mää: Sataman yössä! Tuure Kilpeläistä ja Kaihon karavaania viilisteltiin hra Aviomiehen kanssa.

8. Oletko kesä- vai talvi-ihminen?
Kesäihminen. Vaikka en talvea enää aktiivisesti vihaa, tarvitsen kesäni pitkänä, kuumana ja kuivana ainakin kerran vuodessa.

9. Yksi asia, joka tekee kesästä kesän?
Sisäilmaa lämpimämpi ulkoilma!

10. Kaunein kesäruno?
Häpeäkseni tunnustan, että en pidä runoista. Koska en tiedä ensimmäistäkään kesärunoa, eikä googlailukaan tuonut kuin jonkun yläkoulun kahdeksannen luokan luovan kirjoittamisen kurssin kesärunoja (joita en tekijänoikeussyistä tähän niiden kaikesta sympaattisuudesta huolimatta uskalla julkaista), niin lausun teille suosikkirunoni kautta aikain. (Yhtäältä se on myös ainoa, jonka muistan ulkoa.)

Ja nyt 
pane jäitä musiikkiisi
niin siitä tulee matematiikkaa.

Pane jäitä musiikkiisi
nyt.

Eeva-Liisa Manner
(Säejako mahdollisesti bloggarin oma)

Veteen piirretty viiva

Se hetki. Se hetki kun sen rajan ylittää. Harva sitä varmasti osaa jälkeenpäin sanoa, milloin se oikein oli. Muistaa kyllä ajan ennen sitä, ja sen jälkeenkin.

Mutta siinä välissä. Siinä on pitkä aika pelkkää harmaata. Tyhjää. Kuin ei voisi muistaa, vaikka tahtoisikin. Kuin ei voisi muistaa, vaikkei tahtoisikaan.

Kuinka sitä onkaan ihminen itselleen niin taitava valehtelemaan. Ja kuitenkin samalla koko ajan puhuu totta. Kun kaikki on ihan oikeasti hyvin. Kuinka ihan kaikki ei kuitenkaan sitten oikeasti olekaan.

Ja sitten sitä antaa itselleen luvan. Tai ei edes anna. Vaan sitä vain... lipuu sen rajan yli.

Minäkin nuorena ja kirkasotsaisena vannoin. Vannoin kautta kivien ja kantojen, että ei, minulle ei koskaan kävisi mitään sellaista. Minä olen suoraselkäinen ja rehellinen ihminen, joka tietää mitä tahtoo. Ja mitä ei tahdo. Halveksien katsoin niitä muita, jotka sortuivat.

Enää en heittele ensimmäisiä kiviä.

Milloin. Milloin sitä oppii taas elämään itsensä kanssa. Tai niiden muiden. Kun vielä en osaa edes itselleni selittää, kuinka minä – onnellisessa avioliitossa elävä vaimo, kolmen lapsen äiti, esikoiseni koulun vanhempaintoimikunnan vastuuhenkilö, konservatiivisia ja kristillisiä arvoja kunnioittava tavallinen nainen – löydän itseni helteisenä kesäiltana marketin parkkipaikalta kuumankostean auton pehmeiltä penkeiltä...

...ahmimasta liki kahtasataa grammaa Prisman tarjousgrillikylkeä.

Mutta jo nyt voin sanoa, että se oli sen arvoista. Jos vielä saisin valita, mitään en tekisi toisin. Hetkeäkään en voisi vaihtaa.

Minä sinulle motivaatiokuvat näytän

En tiedä johtuuko se ensisijaisesti kyvyttömyydestäni ymmärtää lukemaani, peruspes…-realistisesta elämänasenteestani vai kenties ilmeisen puutteellisesta empatiakyvystäni, mutta en koskaan muista pitäneeni mietelauseista. Äitini taas rakastaa näitä latteuksia, joten lapsuudenkodistani löytyy hyllymetreittäin (parhaat versiot vähintään kahtena kappaleena) jos jonkinnäköisiä värssykirjoja. Niinpä jo juuri lukemaan oppineena muistan selailleeni näitä opuksia suuren ihmetyksen vallassa. Yritin kysellä itseltäni, äidiltäni ja ties keiltä henkimaailman guruilta kuinka näiden fraasien tulisi vaikuttaa elämääni, mutta sain vastaani vain vaivautunutta muminaa, poiskäännettyjä katseita ja puheenaiheen vaihtoja.

Aika ennen internetiä oli helpompaa tässäkin suhteessa: Saatoin olla tarttumatta ajatelmakirjoihin niin halutessani ja jättää aforismit niitä enemmän arvostaville. Mutta viime aikoina erityisesti Facebook on huomattavasti hankaloittanut silmien sulkemista moiselta sanojen väärinkäytöltä. Kyllä ei sellaista päivää löydy, ettei vähintään yksi verenpaineita nostattava mietelause hyppää silmille jonkun kaverin seinältä. Oma lieveilmiönsä tulee siitäkin, että internet on jo pullollaan jos jonkinlaista meemikonetta, jolla ihan tavallinen Raija Reikäpää saa muotoilla omat voimalauseensa ja, mikä vielä parempaa, yhdistää mukaan jonkin suloistakin suloisemman kuvantapaisen.

Olenkin nyt viimein jollain sadistisella tavalla oppinut nauttimaan näistä motivaatiokuvista. Niinpä niinä (harvoina) aamuina, kun meinaan tuntea itseni niin ylitsevuotavan onnelliseksi, kertakaikkisen elämässäni onnistuneeksi ja vaaleanpunaisten silmälasien läpi kaikkea katselevaksi hattarapääksi etten kestä olla itseni kanssa samassa huoneessa, selailen hetken noita kuva-aarteita ja jo taas muistan elämän(i) tarkoituksen. Joten tästäpä teillekin, blogiystäväni, ehtymätöntä elämänvoimaa ja kaunista tätäkin päivää.

Kuvat on poimittu Facebookista julkisista kansioista, joten oletan niiden olevan vapaata riistaa muuallekin verkkoon jaettavaksi.

”Hei, olen Vippis. Seuraavana syntymäpäivänäni täytän 30 vuotta. Asun vuokra-asunnossa, ajan lähes täysi-ikäisellä Volvolla, olen ollut kirjoilla yliopistossa vuodesta 2007 ja en ole suorittanut edes alempaa korkeakoulututkintoa. Onhan minulla sentään ylioppilastutkinto, mutta sillä ei taida töitä irrota monestakaan paikasta.” Se KAIKKI, mitä olen SAAVUTTANUT? Kiitos, laitoin juuri silmäni takaisin kiinni.

Entäs kun en tiedä? Siis tähtien olinpaikkaa. Sivistykseni ei kata tähtitieteen alkeitakaan. Ja sitä paitsi kuinka minua pitäisi lohduttaa tieto, että tähdet (ja siis ystävätkin) ovat jossain tuolla äärettömyyden syövereissä, ja yhtäkkiä putkahtavat näkökenttään muutamaksi tunniksi ja sitten katoavat aivan yhtä mystisesti kuin ilmestyivätkin. Kiitti teille, kaverit. Oli kiva nähdä!

”Mummoni kuoli viime yönä, ulosottomies vaatii talon myymistä, paras ystäväni petti minua aviomieheni kanssa, en tiedä millä rahalla saan ostettua seuraavan kahden viikon ruoat ja/tai koirani/kissani/marsuni/ naapurinikaan ei(vät) pidä minusta. Mutta onneksi, oi onneksi hyppyhämähäkit pukeutuvat edes joskus vesipisarahattuihin. Jopa helpotti!"

Ja vielä sokerina pohjalla

Niin. Niihhä mie herrään. Ja joka ilta mään pettyneenä nukkumaan, ku tännäänkää ei tapahtunna.

Ohjeita elämään

Fecobookissa leviää linkki Edesmenneen äidin koskettaviin elämänohjeisiin. Muutama kuukausi sitten kohdunkaulan syöpään menehtynyt walesilainen nainen siis kirjasi elämänohjeet neljälle teini-ikäiselle pojalleen hieman ennen kuolemaansa. Daily Mail julkaisi ohjeistuksen aviomiehen toiveesta ja Iltalehti tuttuun tapaan käänsi sen myös ensimmäiselle kotimaisellemmekin vaarien ottamista varten. Kuten artikkeli lupaa, riittää evästyksestä ajateltavaa varmasti meille jokaiselle. Kauniista ja osittain toimivistakin ajatuksista huolimatta en ole koskaan ollut erityisen viehtynyt tämäntyylisiin huoneentauluhenkisiin elämänviisausfraaseihin. Niinpä tulin pohdiskelleeksi artikkeliin ei-niin-positiivista-elämänasennetta vaalivan perusterveen suomalaisen kolmen lapsen äidin näkökulmaa.

Tästäpä siis 

20 elämänohjetta vapaasti mukaillen:

1.    Se mitä annat eteenpäin, tulee takaisin. Aina.

Toisinaan vaan käy niin ikävästi, että annat eteenpäin kultakorun ja saat takaisin säkillisen ulostetta. Sen mahdollisuuden kanssa on vain opittava elämään, eikä se saa olla esteenä muiden huomioimiselle tai auttamiselle.

2.    Kirjoitat itse oman tarinasi. Älä anna muiden kirjoittaa sitä.

Harva saa itselleen koko tarinaa. Mitä olisi Lumikki ja seitsemän kääpiötä ilman seitsemää kääpiötä? Kannattaa siis jättää tilaa myös sivurooleille, olivatpa ne sinun itsesi tai jonkun toisen kirjoittamia. Toisekseen, jos itse on päättämässä jokaisen juonenkäänteen, ei sivuosiin pian ole välttämättä kovinkaan montaa tulijaa.

3.    Se mitä joku teki sinulle menneisyydessä, ei enää vaikuta nykyhetkessä, ellet itse anna sen vaikuttaa.

Olisi surullista ajatella, että tuhannet suomalaisetkin käyvät terapiassa purkamassa lapsuuden, nuoruuden ja/tai vanhuuden traumojaan pelkästään asennevamman vuoksi… On siis ensiarvoisen tärkeää tiedostaa m i t e n menneisyytesi vaikuttaa nykyhetkeesi ja opeteltava elämään sen kanssa. Katkeruudelle ei kuitenkaan kannata antaa sijaa, siinä leikissä suurin häviäjä olet sinä itse, olipa vastapuoli millainen tahansa.

4.    Kun ihmiset näyttävät sinulle todellisen karvansa, usko ensimmäisestä kerrasta.

Vanhan sananlaskun mukaan ihminen on erehtyväinen. Niin viestintä- kuin tulkintapuolella. Jos toivot itse saavasi toisen mahdollisuuden, tarjoa sellaista toisillekin.

5.    Murehtiminen on ajanhukkaa. Käytä energiasi murehtimisen sijaan huolta aiheuttavien asioiden muuttamiseen.

Ihminen tarvitsee myös niitä päiviä, jolloin saa tuntea itsensä maan viheliäisimmäksi, surkeimmaksi ja kurjimmaksi yksilöksi. Jos on esimerkiksi oikeasti sössinyt jotain, tai vastaavasti elämä tuntuu vain kerta kaikkiaan antavan nyt liian kovia iskuja liian monta tähän hetkeen, on jopa suositeltavaa viettää päivä kalsareissa ja käpertyä omaan kurjuuteensa jäätelöannoksen ja tv-sarjan kanssa. Ja sitten huomenna voi alkaa suunnitella sitä muuttamispuolta.

6.    Se mihin uskot on merkityksellisempää kuin se, mitä toivot tai mistä unelmoit. Sinusta tulee se, mihin uskot.

Usko ei jätä tilaa epäröinnille tai epäonnistumiselle, toiveet ja unelmat jättävät. Kaikkia unelmia ei ole tarkoitettu toteutettaviksi, mutta ne ohjaavat meitä oikeaan suuntaan ja pitävät meidät elossa. Liian sokea uskominen saattaa muuttua pakkomielteeksi, vaikka aina olisi oltava tila kyseenalaistamiselle, epäonnistumiselle ja kiintopisteen tarkastamiselle.

7.    Jos ainoa rukous, jonka koskaan lausut on kiitos, se on tarpeeksi.

Niin, niin olisi. Ihmisluonteelle vain on ominaisempaa huutaa apua hätänsä päivänä, mutta tilanteen lauettua kiittämisen muistaminen onkin paljon vaikeampaa, olipa kyseessä kanssamatkaajat tai korkeimmat voimat. Pyydä siis rohkeasti apua kun sitä tarvitset, mutta muista myös reilusti antaa kiitos sille, jolle se kuuluu.

8.    Onni jota tunnet on suoraan verrannollinen rakkauteen, jota jaat ympärillesi.

Toisinpäin käännettynä: tyytymättömyys on suoraan verrannollinen vihaan/välinpitämättömyyteen, jota jaat ympärillesi. Joten tyydyn toteamaan, että muista olla onnellinen siitä mitä sinulla on, mutta älä tuudittaudu siihen liikaa, vaan pyri rohkeasti eteenpäin. Olet vastuussa ensisijaisesti omasta onnestasi ja rakkaudestasi, älä ota liikaa paineita sen riittämisestä kaikille muille asti jaettavaksi.

9.    Epäonnistuminen on tienviitta, joka osoittaa sinut oikeaan suuntaan.

Tai väärään suuntaan. Tai ei minnekään. Virheistään on hyvä oppia, mutta on opittava myös epäonnistumaan – joskus on vain maltettava yrittää useammin kuin yhden kerran.

10. Jos teet päätöksen, joka on vastoin kaikkien muiden mielipiteitä, maailma ei siihen kaadu.

Ei kaadu ei, mutta jos teet niin useastikin, saattaa olla paikallaan pyörähtää peilin edessä. Jos koko muu maailma ja kaikkien muiden mielipiteet ovat toistuvasti sinua vastaan, kannattaa varmistaa vielä seitsemännen kerran, että juuri sinä olet se oikeaan suuntaan menijä.

11. Luota vaistoosi. Intuitio ei valehtele.

Intuitio se vasta valehteleekin. Ihmisellä on tapana kääntää asiat päässänsä itselleen myönteisiksi. Niinpä myös esimerkiksi viisaan ystävän hyvää tarkoittava pyyteetön neuvo saattaa vaistoissamme kääntyä aivan vastaiseksi, ihan vain siksi, että alitajunnassamme toivomme jotain, mikä sotii ohjeistusta vastaan. Ole siis valmis kyseenalaistamaan muiden ihmisten lisäksi itsesi ja pyydä merkityksellisiin asioihin aina useampi mielipide. Kukaan ei tiedä kaikkea – et sinäkään, intuitiostasi puhumattakaan.

12.  Rakasta itseäsi ja opettele sitten rakastamaan muita.

Muiden rakastaminen auttaa sinua oppimaan myös itsesi rakastamista. Älä ole siis liian ankara itsellesi: vaikka et olisi vielä itsesi kanssa aivan sinut, toistenkaan rakastaminen ei varmasti hukkaan mene.

13. Valitse ammatti, jota kohtaan tunnet intohimoa.

Voit valita ammattisi, muttet työpaikkaasi. Valitettava tosiasia on se, että kaikki eivät saa tai edes voi tehdä työtä unelmiensa ja intohimojensa parissa. On tärkeää ponnistella unelmiensa (työpaikankin) eteen, mutta matkalla sinne ole valmis ottamaan vastaan vähäpätöisiltä tai jopa epämieluisilta tuntuvia tehtäviä – ne voivat olla arvokkaita lisiä ansioluettelossasi ja avata ovia eteenpäin. Ja itse ansaitsemastaan rahasta on osattava olla ylpeä. Itsensä ja intohimojensa toteuttaminen on tärkeää, mutta sen voi tehdä myös vapaa-ajallaan.

14. Rakkaus ei satu. Se tuntuu todella hyvältä.

Tosi rakkaus sattuu enemmän kuin mikään muu tässä maailmassa. Se tuntuu myös hyvältä, mutta rakkaus ilman tuskaa on valetta. Tai hyvin nuorta. (Mutta odotahan kun tulet äitisi ikään…)

15. Jokainen päivä on mahdollisuus aloittaa alusta.

Varo, ettet jää ”huomenna”-kierteeseen. Alusta on joskus hyvä aloittaa myös kesken päivän. Jokainen hetki on arvokas, eikä mihinkään ole kirjoitettu, että vain heti aamusta tehdyt parannukset olisivat päteviä.

16.  Jos epäilet jotain, älä ryntää mihinkään.

Joskus myös nopea perääntyminen on taito. Tai erityisesti sen ajoittaminen. Kun epäilykset alkavat vahvistua, voi olla paikallaan juosta henkensä edestä.

17.  Jos et tiedä mitä tehdä, pysähdy paikoillesi. Vastaus selviää sinulle kyllä.

Ellei sitten ole selviämättä. Paikoilleen jääminen ei välttämättä selvennä asiaa pätkääkään: kaikkeen ei ole mahdollisuutta saada vastauksia ennalta. Joskus on vain tehtävä päätöksiä tietämättä niiden järkevyyttä tai oikeellisuutta ja toivottava parasta.

18.  Ongelmat eivät kestä ikuisesti.

Mutta ei onnikaan. Näiden kahden vuorotteluun ja limittymiseen on toivonsa laitettava, vaikkei kukaan voi luvata kumpaa on tarjolla enemmän.

19.  Kaikki menee joskus ohi.

Niin menee. Ilo ja suru, nauru ja itku. Elämäkin. Pidä huoli, että ehdit tehdä sen kaiken mitä aioitkin.

20.  Ole rehellinen itsellesi kaikessa mitä teet.

Älä, älä ihan kaikessa. Joskus on hyvä kuulla itseltään pärjänneensä ihan hyvin, vaikkei se olisi lähellekään totuutta. Mutta jos jaksat sen voimin huomiseen, niin tuudittaudu siihen hyvillä mielin ja pyri taas heti huomenna parempaan.

Ajan kultaamia muistoja

Silloin kun minä olin nuori, ja kirjoitin kandidaatintutkielmaani (taisi olla huhti-toukokuuta armon vuonna 2013), pidin päiväkirjaa tuntemuksistani ja kokemuksistani...

Juttu on julkaistu Jyväskylän yliopiston suomen kielen opiskelijoiden ainejärjestölehti InSanessa (1/2013), mutta sain heiltä luvan käyttää tekstiä myös blogissani.

Äiti kandin kimpussa

Kuinka onnistuu opiskelu, kun arki kulminoituu kolmeen alaikäiseen lapseen? 

Maanantai

"Tänään. Tänään aloitan kandidaatintutkielmani!" Huokailin mielessäni pyhästi vannoen. Viikonloppuna hartaassa hiljaisuudessa ohitettu 29-vuotissyntymäpäiväni oli tuonut eteeni sen tosion, että uusi ikävuosikymmen oli saavuttamaisillaan minut. Tästä ei ollut enää paluuta. Vuoden päästä olisin toinen jalka haudassa vähintäänkin polvea myöten ja huolettomat nuoruusvuodet ikuisesti takanapäin. Nyt käsillä olivat viimeiset hetket tarttua härkää sarvista.

Maanantai, tuo päivien kuningas, sai tälläkin kertaa kunnian toimia porttina uuteen elämään. Tänään! Tänään on se päivä, kun aloitan laihduttamisen, lisään liikunnan määrää, leivon perheelleni pullaa niin suurella rakkaudella ettei taikinaan tarvita edes sokeria, heti lasten käytyä nukkumaan sujuvasti kuoriudun äidistä Afroditeksi miestäni miellyttämään… ja aloitan kandini!

Päivä alkoikin varsin lupaavasti. Päätin ettei 6.30 soivassa kellossa ole kerrassaan mitään pahaa, vaan muistelin (ja toivoin) lukeneeni jostain tutkimuksesta, että menestyvät ihmiset nousevat aikaisin. Tietoisesti harjoittama positiivisuuteni ja syvemmän itsetietoisuuden tuoma varmuuteni huokui koko perheeseen ja aamumme oli kerrassaan zeniläisen tyyni.

Jälkikasvun kaksi vanhinta lähtivät ravitsevan aamupalan nautittuaan iloisesti hypellen kouluteilleen, me kuopuksen kanssa kävelimme kiireettömästi luonnon ihmeitä ihaillen päiväkodille. Siitä jatkoin matkaani Seminaarinmäkeä kohden, koko kaksi kilometriä luonnollisesti apostolinkyydillä uutta aktiivista elämäntapaani korostaen.

Tunnelma pysytteli lähes välikaton korkeudella koko päivän. Vaikka iltapäiväinen tarkastelu osoitti, etten kirjoittanut päivän aikana sanaakaan valmista tekstiä, tunsin tehneeni valtavan määrän välttämätöntä, vaativaa aivotyöskentelyä. Olin myös löytänyt lähdeteoksia ja -internetosoitteita. Eli todellakin olin ottanut ensimmäisen askeleen sitten aihevalinnan!

Niinpä virastotyöajan päätyttyä otin levollisin mielin vastaan aviomieheni tarjoaman autokyydin kuopuksen päiväkodille. Olin niin tyytyväinen päivän saavutuksistani, että kotona annoin itselleni luvan perehtyä elämäntapa- ja painonhallintaoppaisiin genreteorioiden sijaan ja laitoinpa alulle uutta blogitekstiäkin. Eipä sillä, että lasten läksyjen teossa auttamisen lomassa kovasti älyllistä tekstiä usein muutenkaan pystyisi itse synnyttämään.

Myös itsensä kehittämiselle jäänyt aika oli sen verran rajallinen, että yli-ihmistymisen vaara oli poissuljettu: koko perhe oli tyypilliseen tapaan kotona viiden maissa, ja iltatoimet alaikäisten kanssa aloittelimme seitsemän seutuun.

Viimein yhdeksältä kersakolmikko oli saateltu peteihinsä ja otin itselleni sitä perhelehtien mainostamaa omaa aikaa: katsoin velvollisuudekseni selailla yhteisöpalveluista ystävien kuulumisia ja perehtyä päivän uutisvirtoihin kaikkien mahdollisten kanavien kautta. Nukkumaan etsiydyin jo kymmenen tienoilla – aivan kuten kaikki muutkin itseään rakastavat, terveellistä elämää elävät henkisesti hyvinvoivat yksilöt.

Tiistai

Tiistaiaamuna kiittelin itseäni aikaisesta nukkumaanmenosta: Nousin puoli tuntia ennen kellonsoittoa. Mihin kaikkeen tuon 30 minuuttia hiljaista aikaa aamulla voikaan käyttää! No, esimerkiksi sen miettimiseen mihin tuon kaiken ajan voisikaan käyttää. Muun perheen etsiydyttyä kohteisiinsa pakkasin reppuuni luomupähkinöitä ja termospullollisen ekologisesti tuotettua vihreää teetä.

Tällä kertaa kävelin vain Agoralle asti ylikunnon välttämiseksi. Siellä hakeuduin työskentelytilaan, muokkailin edellispäivän löytöjäni muutaman tunnin ajan ja valmistauduin seuraavan päivän ohjausaikaan. Lisäksi vanhempana koin lähes velvollisuudekseni käydä lounaan jälkeen täydentämässä motivaatiovarastoani Tieteen päivien luentokokonaisuuden Koulutus syrjäytymisen ehkäisijänä ja aiheuttajana myötä. Sitten kello olikin rientänyt jo myöhäiseen iltapäivään ja tuli aika suunnata välipalan kautta kahvakuulatunnille.

Istuessani autossa matkalla liikuntariennostani kotiin totesin päivän saldon tutkielman kannalta jääneen sen verran heikoksi, että ehkäpä kuitenkin jatkaisin työstämistä kotona ja jättäisin iltatoimet aviomiehen kontolle. Kotioven avattuani vastaan riensi lapsista vanhin: ”Äiti, me haluttiin yllättää sut”. Jähmetyin keittiön ovelle ihmettelemään, kuinka 10- ja 11-vuotiaani olivat 5-vuotiaan säestyksellä laittaneet tiskit, etsineet keittokirjan ja ruvenneet tekemään lettuja. Nuorimmainen keksi kysyä olivatko hartiani jumissa ja tarjoutui hieromaan siksi aikaa, kun herkut valmistuivat.

Vietin tehokkaan puolitoistatuntisen makuuhuoneen lattialla esikoisen pehmittäessä näyttöpäätetyöskentelyn jumittamaa yläruumistani. Suihkusta tultuani minulle oli katettu lasi maitoa ja höyryäviä räiskäleitä… Lasten nukkumaanmeno venyi lähes luvattoman myöhäiseksi, ja omat tutkielmayritykseni tuntuivat täysin toisarvoisilta. Höpöttelimme iltapalapöydässä siihen asti, että kaikki olivat valmiita suoraan nukkumaan.

Keskiviikko

Keskiviikko menikin sitten jo omalla painollaan. Tiputin aviomiehen töihin ja menin kandiohjaukseen. Sain rohkaisevaa palautetta kaikesta mitä olin jo melkein tehnyt, ja sitäkin suurempaa moitetta siitä kaikesta mitä en ollut. Jäin kuitenkin hyville mielin ja lounaan kautta etsiydyin kirjastolle perehtymään genreteoriaan. Ehdin muutaman sivun päähän todetakseni, että pysäköintiaika alkoi olla lopussa ja parkkipaikkatilanne tuttuun tapaan erittäin heikko.

Taskussani poltteleva ostoslista auttoi minut päätöksen olla kaukaa viisas ja suuntasin kauppaan ennen iltapäiväruuhkaa. Olihan sitä kandia pystyttävä tekemään kotonakin. Purettuani ostokset kaappiin ja otettuani koululaiset vastaan erehdyin selailemaan Korppia, jonne tulleet kirjallisuuden opintosuoritukset sekoittivat pasmani täysin. Käytin luvattoman pitkän ajan sen pohtimiseen, miten onnistuinkin läpäisemään tentin, ja kertyneiden opintopisteiden fiilistelyyn. Vietin monta hetkeä ihan sen ajatuksen parissa, että saatan kuin saatankin jopa valmistua joskus.

Torstai

Niin, se torstai. Vein kuopuksen päiväkotiin ja aviomiehen töihin palatakseni takaisin kotiin ottamaan kaksi vanhinta kyytiin. Koukkasin päiväkotiin viemään unohtuneen villapuvun, tiputin esikoisen koululle ja suuntasin sairaalalle keskimmäisen kanssa reisivammakontrolliin. Kun olin saanut viimeisenkin lapsen käsistäni ja selvisin kirjastolle aukaisemaan sylimikroni, soitti äitini ja pyysi apua vakuutuspapereiden täyttämisessä.

Parin tunnin konsultaation jälkeen suuntasin hakemaan esikoista koululta, ettei hänen tarvitsisi raahata suksiaan kotiin kävellen. Palasin vielä kirjastolle vain eksyäkseni opiskelutovereiden pöytään kuulumisia päivittämään. Kotiin päästyäni löysin keittiön pöydän äärestä murtuneen, tentistä hylätyn saaneen miehen. Loppuillan kulutimmekin hänen murheidensa hukuttamiseksi Youtubessa hassujen kissavideoiden parissa.Kissan juuri napatessa lepakon nousi tajunnastani todentuntuinen muistikuva, jonka kalenteri vahvisti oikeaksi: kuukauden ainoa työpäiväni osuikin sitten sopivasti huomiseksi.

Vanhasta kokemuksesta tiedän, että yhtäältä siitä toipuminen kuin muun perheen asennoiduttaminen vapaapäivä-moodillekin vievät resurssejani siinä määrin, että vaativin mahdollinen k-alkuinen tehtävä on kuolaaminen.

-----

Kyllä. Aloitin kandini. Tulevana maanantaina voisinkin taas aloittaa sen uudelleen.

10 ways to...

Eksyin Nyt.fi-internetsivuston verkkobongauksen kautta ihastuttavaan Sara K:n blogiin ensimmäistä kertaa. Kerta jäänee myös viimeisekseni, koska omien sanojensa mukaan Sara kirjoittaa ”tyylistä, kauneudesta ja hyvästä elämästä”: maailmoista, joihin minulla ei ole pääsyä.

Verkkobongauksessa mainostettiin siis parin päivän takaista 10 ways to blossom -postausta ”Eli miten päästä liikkeelle silloin, kun olo on vähemmän kuin kukkea.”

Suosittelen lämmöllä lukemaan kyseisen postauksen: vilpittömästi uskon monen neuvoista hyötyvän.

Koska oma sielunelämäni on mitä ilmeisimmin rakentunut jossain määrin totutusta poikkeavalla tavalla, näin tarpeelliseksi tehdä itselleni hieman sovelletun ohjeistuksen.

Siis olkaapa hyvät:

Vippiksen 10 ways to wither

Eli miten estää toisia pääsemästä liikkeelle, kun tiedät ettei omakaan päiväsi käynnisty.

Tapa se viimeinenkin kaktus. Kun olet viimein seitsemän vuoden yrityksien jälkeen saanut perheesikin uskomaan, että et voi saada yhtäkään viherkasvia pysymään hengissä, osta lapsellesi kaktus tämän pitkään sitä aneltua. Kun kiintymyssuhde heidän välillään on syventynyt riittävästi ja paapero jo voitonriemuisesti leikittelee ajatuksella, että on kuin onkin jotain, mihin äidin kuihduttava voima ei yllä, huitaise kaktus imuroinnin lomassa ahterillasi lattialle sellaisella voimalla, että myös ruukku särkyy. Samalla jälkikasvu saa arvokkaan opetuksen siitä, että äidin voimaa ei sovi aliarvioida. Lohduttele lasta sillä, että muovikukissakin alkaa olla jo ihan kivoja vaihtoehtoja tarjolla.

Piilota puolisosi vaatteet koiran petiin. Kun hermostut illalla lattialle lojuville puolipitoisille vaatekasoille, jotka eivät toistuvista pyynnöistäsi huolimatta ole osanneet siirtyä sen paremmin pyykkikoriin kuin takaisin kaappiinkaan, tai edes tuolin selkänojalle, nosta puolisosi lempihousut/paita/työvaatteet koiran petiin. Näin saat oman habituksesi nousemaan aamulla usean pykälän: vaikka päälläsi ei viimeisimpiä muotiluomuksia olekaan, ovat vaatteesi sentään kohtalaisen sileät ja koirankarvattomat – toisin kuin eräillä. Näin saatat saada myös muut perheenjäsenet kiinnostumaan pyykkikoneen anatomiasta.

Juo kahvia. Pidä aineenvaihduntasi vilkkaana ja ajatuksesi kirkkaana juomalla riittävästi kahvia. Yhtäältä myös vatsasi toimii paremmin. Samalla saat mukavasti ajanvietettä ja tekosyitä keskeyttää senhetkiset tekemisesi – voit aina vedota vessahätään, orastavaan vatsakipuun, närästykseen tai jopa alkavaan päänsärkyyn. Yhtäältä kahvin keittäminen itsessään on oikein kelpo sijaistoiminto kaikelle.

Ulkoile yhdessä sovitun siivouspäivän aikana vähintään pari tuntia. Tiedät tekeväsi ylläpitosiivousta joka viikko vähintään sen kaksi tuntia puolisoasi enemmän, joten miksi ihmeessä sinunkin pitäisi pilata lauantaisi – eikö toisen menetetty vapaapäivä riitä? Sano lähteväsi viemään roskia tai lakaisemaan parveketta. Poissaoloasi tuskin huomataan siivottoman torpan tuskailun lomassa. Jos ulkoilma tuntuu epämiellyttävältä, voit poiketa myös lähipizzeriaan. Muista siis laittaa Visa takataskuun ja älypuhelin toiseen heti kun aloittelette siivousta.

Listaa muiden tekemättömät ja muistettavat asiat paperille. Listaa myös omasi, mutta harkiten ja sisällytä listaasi myös helppoja, nopeasti suoritettavia asioita. Tämä on loputtoman ilon lähde: oma listasi lyhenee, ja sisältää pian enemmän yliviivattuja kuin tekemättömiä töitä ja toisten listat näyttävät pidemmiltä päivä päivältä.

Siivoa kaappi. Esimerkiksi pakastimesta on hyvä aloittaa hoitelemalla puolitäydet jäätelöpaketit ja jatkaa päästämällä tuskastaan yläkaappien kätköistä keksipaketit ja suklaalevyn loput. Vierasvarat eivät säily kaapeissa kuitenkaan kovin kauaa, joten ota oma osasi siinä vaiheessa, kun huomaat niitä vielä jäljellä olevan.

Tee jotain itsesi hyväksi. Jokainen meistä varmasti tietää, kuinka uuvuttavaa on käyttää suurin osa elämästään pyyteettömästi toisten hyväksi. Ota kerrankin ihan kunnolla aikaa itsellesi: pakkaa matkalaukkusi, hyppää lentokoneeseen ja vietä pitkä viikonloppu Pariisissa vain itseesi keskittyen. Jos siihen ei ole mahdollisuutta, aivan yhtä hyvä vaihtoehto on mennä Mäkkärin autokaistan parkkiin tirauttamaan pari kyyneltä ja kasaamaan itsensä taas tulevia vastoinkäymisiä varten. Kunhan teet sen yksin, tai edes itse valitsemassasi, hyvässä seurassa.

Hoida lemmikkieläintä tai vauvaa. Kunhan ne eivät ole omiasi. Kun Jessica tai Nico-Petteri parahtaa itkemään, tai kun Musti oksentaa matolle, palauta tuote alkuperäiselle omistajalleen ja ole pohjattoman onnellinen siitä, että saat katsoa tyynnyttely- ja siivousyritykset vierestä tietävästi hymyillen.

Naura enemmän. Vahingonilo on paras ilo. On voimaannuttavaa ja puhdistavaa nauraa itsesi sijasta vaihteeksi jonkun toisen tekemille mokauksille. Oma elämä tuntuu hetken aikaa niin paljon paremmalta, kun näet, ettei kaikilla muillakaan aina kaikki ihan putkeen mene.

Ajatusmatkusta paikkoihin ja tilanteisiin, joita et tahdo kokea. Muistatko koskaan olleesi onnellinen siitä tunteesta, kun päätäsi ei särje? Kyllä tietysti, mutta vain silloin kun tajuat, että migreenikohtaus loppui juuri. Mikäpä olisi sen suurempi helpotus kuin piinasta pääseminen? Matkusta mielessäsi siis mahdollisimman suureen kurjuuteen ja vaivaan ja havahdu siihen ohikiitävään onnen ja helpotuksen tunteeseen, kun pääsit sieltä pois. Tai vastaavasti voit kuvitella jonkun epämiellyttävän tuttavasi/vihamiehesi samaan kurimukseen ja nautiskele hetki ajatuksella, että hän on siellä, mutta sinä et.

Arvoisat Vieraat, tervetuloa kotiini!

Erään sosiaalisen median yhteisöpalvelussa leviää seuraavanlainen huoneentaulu

Koska se on tietyiltä osin aika ahdasmielinen ja tiettyjä ryhmiä suosiva, suunnittelin meille – näin tasa-arvon päivän kunniaksi – avarakatseisemman version. En ehtinyt saada sitä vielä kehystettävään muotoon, mutta halukkaat voivat laittaa minulle yhteystietonsa esim. sähköpostilla, tai viestinä kommenttikenttään, niin laitan teille suoraan liitetiedostona sen lopullisen version

Huomio Vieraille:

1. Lemmikkini, lapseni ja myös mieheni asuvat täällä. Tämä on niiden koti, ei teidän. Jos he haluavat istua lempinojatuolissaan tai sohvalla, kun tulet kylään, oletan Teidän ymmärtävän, että juuri sinun paikkasi on lattialla, keittiön tuolilla tai eteisen kaapissa – mikä nyt sitten sattuu miehittämätön alue sillä hetkellä olemaankaan.

2. Jos ette halua niiden karvaa, kuolaa, virtsaa, oksennusta, puklua, ruuantähteitä, ulostetta, väriliituja ja/tai muovailuvahaa vaatteisiisi, voi olla parempi ettette pukeudu ollenkaan meille tullessanne. En todellakaan voi vahtia teitä kaikkia yhtä aikaa: jos Sesse, Ruffe, Pörri, Mauku, Heikki tai Amanda katsoo tarpeelliseksi esitellä sinulle yhtä tai toista tuotoksistaan, oletan kyllä, että otat vaikka heidät kaikki yhtä aikaa jakamaan sen miehittämättömän matonkulmasi ja viihdytät heitä parhaan taitosi mukaan. Vaikka se maksaisi uutukaiset Guccin housusi, tiedän sinunkin pitävän sitä pienenä hintana perheenjäsenteni tyytyväisyydestä ja onnellisuudesta.

3. Otathan huomioon, että pidämme lemmikeistämme enemmän, kuin useista ihmisistä. Todennäköisesti rakastan myös lapsiani enemmän kuin sinua. Jos satut olemaan ”toivotut vieraat” -listamme häntäpäästä, saatan pitää myös miehestäni, tietyistä naapureista ja joistakin sukulaisistani enemmän kuin sinusta. Luonnollisesti pidän selvänä, että muistat sen koko vierailusi ajan.

4. Teille ne saattavat olla vain eläimiä, meille ne ovat rakkaita perheenjäseniä. Tiedän kyllä, että eivät hekään aivan virheettömiä ole, ja saattavat joskus toimia hieman ajattelemattomasti (joojoo, olen pyytänyt anteeksi jo aivan riittävän monta kertaa niitä purtuja Pradan kenkiäsi), mutta eiväthän he sitä tahallaan tee. Vaikka tuletkin tapaamaan pääasiassa minua, otaksun sinun ymmärtävän, että perhe on yksikkö: en voi erottaa ”minua” ”meistä”, vaan olemme osa toistemme persoonia ja identiteettejä. Kun siis olet ottanut ystäväksesi minut, olet ottanut ystäväksesi kovaääniset lapseni, vaatteillesi oksentavan koirani, kenkääsi pissaavan kissani, haisevan aviomieheni, mieltymykseni rap-musiikkiin ja intoni laulaa autossa, ja ja ja… Ja oletan, että lupaat rakastaa heitä kaikkia – niin myötä- kuin vastoinkäymisissä – aivan yhtä pyyteettömästi kuin minuakin.

…niin olitteko milloin pääsemässä taas käymään meillä?

Talvilomareissua

Muut lapsukaiset ovat sukuloimassa loman kunniaksi, ja kyynärsauvoin varustettu hra Keskimmäinen jäi pitämään äidille seuraa. Kävimmekin heti maanantain kunniaksi kaupunkilomalla kahdestaan. Matka (3,5 km) meni hyvin ja oli kyllä oikein rentouttava reissu kokonaisuudessaan muutenkin.

Matkaraporttia saanette myöhemmin, mutta oikaisen nyt suoraan päivän tärkeimpään antiin. Olen nimittäin todella kauan pohtinut, että haluaisin maalauttaa lapsistani muotokuvat. Ja mikäli työt onnistuvat hyvin, niin ihan perhepotrettikin olisi kiva! Valokuvat (erityisesti minua itseäni esittävät) ovat mielestäni niin konservatiivisia ja brutaaleja, että en niitä kyllä vieraiden nähtäväksi seinillemme halua. Olen katsellut eri taiteilijoiden töitä, mutta kenenkään tyyli ei ole vielä oikein kolahtanut. Ennen kuin siis vasta tänään!

Olimme nimittäin pienellä tauolla shoppailun lomassa. Hra Keskimmäinen halusi juomaksensa pirtelön eräästä läheisestä pikaruokapaikasta. Kassojen yläpuoleisissa valotauluissa sitä oli mainostamassa tällainen kuva:

Pillin ja kannen puuttumisesta päätellen tämä meille toimitettu versio ei ollut aivan autenttinen malli, mutta käsittääkseni yksilöiden väliset erot pyritään pitämään mahdollisimman minimissään:

Joskin lisäainekriittisenä ihmisenä olen kovasti onnellinen, että suurin osa ilmeisen turhista väriaineista on jätetty kai vallan tyystin pois!

Selvittelen nyt parhaillaan artistin nimeä ja toivon, että häntä ei ole täysin kiinnitetty kyseisen ketjun tehtäviin, vaan hän voisi esimerkiksi freelancer-henkisesti tulla esittämään taiteellisen näkemyksensä perheestämme ja saan viimeinkin olohuoneemme seinälle täytettä.

Mulle tärkeitä asioita

Hei pitkästä aikaa

tämä on taas niitä kertoja kun aion aktivoitua. Suomalaisen selkärankahan tiedetysti katkeaa noin kolmessa viikossa, joten katsotaan edustanko tämän suhteen keskivertokansalaista.

Viimeisimmät postaukseni ovat olleet lifestyle-henkisiä, joten jatketaan samalla linjalla vielä ainakin tämän päivityksen verran.

Kuten olen aikaisemmissa yhteyksissä saattanut tuoda julki, niin sekä sisustaminen, muoti että ruuanlaitto ovat minulle hyvin merkittäviä osia jokapäiväistä elämääni. En kutsuisi niitä edes harrastukseksi, koska kyse on enemmänkin kokonaisista maailmankuvista ja elämäntavoista. Koen nämä asiat kuitenkin niin henkilökohtaisiksi, että en ole halunnut kokonaisia blogeja niille omistaa, mutta yritän ryhdistäytyä ja valottaa näitä puolia elämästäni aina silloin tällöin täällä muiden blogikirjoitusten lomassa.

Tästäpä siis tunnelmia ihan viime päiviltä!

En löytänyt riittävän tuoretta päivän asu -otosta omalta kohdaltani nyt tähän, mutta laitan tän meidän perheen edustavamman kauniimman sukupuolen edustajan parin päivän takaisen päivän asu -kuvan. Tosi samanhenkisistä jutuista me tykätään, ja toisinaan ollaankin melkein tekstiilikaksoset, että kyllä tää kivasti antaa osviittaa minunkin mieltymyksistäni. (Pahoittelen huonoa kuvan laatua, mut kivastihan toi utusuus on melkein niinku sellanen efegti.) 

Ihana pitsihelmainen ja -hihainen punainen paita, Keiteleen helluntaiseurakunnan kirpputori ostopaikkana. Merkistä en enää saanut selvää kun oli pesussa niin kulunut. Vaaleanpunakuvioiset housut, jonkun itse ompelemat suomalaista käsityötä, saatu mummulta. Oikea, musta sukka Halpa-Hallista normaalihintaisena, ostettu muistaakseni 2003, eli perintöä isoveljeltä. Vasen, puna-keltainen sukka syntymäpäivälahja ystäväperheeltä parin vuoden takaa.

Lopuksi täytyy vielä mainita, että kaulassaan neidillä on itse tekemänsä kaulakoru. Hän on kyllä niin lahjakas ja taiteellinen lapsi, että kyllä saa äiti olla ylpeä! "Ketjuna" on siis perintölakanasta repäisty n. 5 cm leveä ja 50 cm pitkä kaitale ja siihen hän pujotti tuollaisen lelukäsirautojen avaimen. Sointuu niin kauniisti housujen väreihinkin!

Että niin kuin huomaatte, niin tosi edullisesti saa tosi näyttäviäkin juttuja ja vaatteita hommattua kun vaan pitää silmänsä auki!

Sitten vielä resepti toissapäivältä: 

Vippiksen maistuva Hot Taco-gratiini! 

Kyllähän siihen meni aika paljon aikaa, mutta onneks noi uuniruuat on suhteellisen vaivattomia moneen muuhun kokkaamisen verrattuna. Ja onhan se lopputulos sen arvoinen! Ja tietysti sekin etu, että voi tehdä aina isomman satsin kerralla niin riittää syömistä useammaksikin päiväksi samalla vaivalla ja siivolla.

1. Eli ota "Kypsä Hot Taco-maustettu naudan Jauheliha" -paketillinen, irroita ensin päältä pahvikääre ja sitten repäise vielä suojana oleva muovikääre pois ja kumoa liha uunivuokaan (esim. isompi Kermansaven vati oli tosi sopivan kokoinen).

2. Napsaise saksilla "Uunivalmis kukkakaali-parsakaali gratiini"-pussin yläosaan sopivankokoinen viilto ja asettele kasvikset lihan päälle.

3. Lorauta sekaan Rainbow laktoositon kuohukermaa n. 1 dl.

4. Ripottele päälle X-tra juustonkaltaista kasvisrasvavalmisteraastetta haluamasi määrä.

5. Laita uuniin 225 asteeseen n. 35 - 40 minuutiksi.

6. Nosta uunista, anna vetäytyä hetki ja tarjoile haarukan kera.

Valmiista ruuasta ei ikävä kyllä ole kuvaa, kun oli aika hoppu jo päästä syömään siinä vaiheessa kun sain sen uunista. Mutta ensi kerralla lupaan muistaa malttaa sen verran! Mut voin sanoa, et oli näyttävä, edullinen, terveellinen, helpohko ja todella maistuva ruoka!

Vippiksen sohva

Kysy selvä(n)näkijältämme ihmissuhteista, elämästä, kuolemasta tai ole kysymättä! Oraakkelimme ei suinkaan välitä yliluonnollisia viestejä, vaan nimensä mukaisesti paljastaa elämäsi itsestäänselvyydet. Hän kertoo kuinka saat kaikki ongelmasi ratkottua tai vastaavasti problematisoitua jo selvitellyt asiat. Vippis päättää julkaistavat kysymykset ja muokkaa ne palstalle sopiviksi. Kysyjän nimeä, ammattia, paikkakuntaa tms. ei julkaista, ellei kyseessä ole niin mehevä juoru tai käsittämätön tyhmyydenosoitus, että haluamme sen ehdottomasti koko kansan tietoon.

Lähetä kysymyksesi osoitteeseen:

vippa@netti.fi

Elämäni ei enää etene

Olen kohta kolmekymppinen nainen. Minulla on ihana, rakastava aviomies ja kolme suloista lasta, käyn mukavassa työssä, opiskelen unelmieni opiskelupaikassa ja muutimme juuri parempaan asuntoonkin. Kaikki on siis periaatteessa oikeinkin mukavasti. Viime aikoina minulla on kuitenkin esiintynyt jonkinlaista ahdistusta tai oikeastaan sellaista epämääräistä alakuloa - aivan kuin en olisikaan täysin onnellinen. Nämä tunteet meinaavat lamaannuttaa minut. Aivan kuin kaikki hyvällä tolalla olevat asiatkin olisivat alkaneet repsottaa sen takia: työmotivaationi on toisinaan kadoksissa, opinnot eivät oikein etene, ulkoinen olemukseni on kovin väsähtäneen ja ilottoman näköinen ja näyttääpä vyötärölle kertyneen hieman ylimääräistäkin aivan huomaamatta. Vielä pisteenä iin päällä haaveeni kirjailijan, tai edes kirjoittajan, urasta ei tunnu enää ollenkaan realistiselta: istun tuntikausia tuijottaen tyhjää näyttöä, enkä sanaakaan saa aikaiseksi. Jos saan, niin heti luettuani pyyhin sen kiireesti pois; eihän kukaan tuollaista kuraa tahtoisi lukea!  Kuinka siis tästä kurimuksesta oikein pääsee eteenpäin? Miten saisin sen vanhan - tarmokkaan ja päättäväisen - minäni takaisin ja oman elämäni langat taas käsiini?

yst.terv. nimim. "Keski-iän kriisikö jo?"

Hyvä kriiseilijä. Ihan aluksi on todettava, että vaikutatpa kyllä melkoiselta Sherlockilta! Jos en olisi jo päättänyt julkaista kysymystäsi, olisin kehoittanut sinua lukemaan kirjeesi läpi uudelleen ihan ajatuksen kanssa ja miettimään sen jälkeen, että olisiko sitä minulle asti kannattanut edes lähettää. Mutta olet kyllä ihailtavan hyvin sisäistänyt selvännäkemisen idean!

Jonkinlaisena prologina tahtoisinkin nyt kannustaa sinua pohtimaan kumpi olikaan ensin; ahdistuksen tunteet vaiko asioiden repsahtaminen? ...niinpä niin. Näinhän se yleensä menee. Mutta mikäpä sen parempaa kuin jälkiviisaus. Kun et siis ole sitä vielä tähän ikään mennessä tullut huomanneeksi, niin kerronpa nyt viimein sinulle: elämä on kuule ihan kovaa työtä! Muutamia kolmannen polven Herlinejä tai Erkkoja lukuun ottamatta suurin osa suomalaisista saa nähdä vaivaa ihan tuntuvastikin sen eteen, että pakka pysyy kasassa. Harva saa tehdä päivä toisensa jälkeen ihan pelkästään sitä mitä rakastaa, ja vielä harvemmalle siitä maksetaan. Että kyllähän se työmotivaation etsiminen ainakin silloin tällöin on enemmän kuin tavallista lähes jokaiselle meistä. Opintojen eteneminenkin on sellainen tahtolaji: en ole kenenkään kuullut saaneen opintopisteitä pelkästään kirjastosta kirjoja hakemalla. Monet ovat kyllä läpäisseet tenttejä lukematta opuksistaan montaakaan sivua, mutta ainakin on täytynyt ensin ilmoittautua tenttiin ja mennä sitten vielä paikalle, tai vastaavasti kirjoittaa edes sivu tai pari jotain palautettavaa. 

Sitten siitä kirjoittamisesta: vai että vielä tyhjää näyttöä? Kyllä ei monikaan ole kirjailijaksi harjaantunut Facebookiaan päivittämällä tai keskustelupalstoille kirjoittamalla. Että nyt vaan rohkeasti nettiä kiinni, wordia auki ja sanoja riviin. Heti alkuunsa kannattaa sitten nämä pisteet iin päällä, kurimukset, lamaantumiset ja langat käsissä jättää sinne pöytälaatikkoon ja miettiä kuinka kliseiseltä sitä oikein haluaakaan kuulostaa.

Entäs se vyötärön seudun huomaamattomuus? Ilmeisesti on tullut sujuvasti nukuttua jo terveystiedon tuntienkin ohitse. Vaikka kuinka samaistutkin poliisisarjoihin, niin se ei vastaa rosvojen perässä itse juoksemista, eikä sen paremmin mansikkajäätelön syöminen ole rinnastettavissa tuoreilla mansikoilla mässäämiseen. Että jos tiedät syöväsi oikein ja liikkuvasi hyvin ja paino vaan edelleen nousee, niin mene ihmeessä lääkäriin. Mutta sinun tapauksessasi voisi olla aiheellisempaa avata silmänsä ja perehtyä asiaan vaikkapa edes keltaisen lehdistön opettavaisten artikkeleiden verran, jos vuosien kokemuksistasi huolimatta ei Painonvartijain, karppaus.info:n tai Heikkilänkään opit millään mieleen tahdo muistua.

Suosikkini oli kyllä tämä "tarmokas ja päättäväinen vanha sinä". Näytäpä minulle se kohta, missä elämäsi vaiheessa olet ollut tällainen. Että kyllähän tämä kriisien keksiminen, teatraalisuus ja edestakaisin vatkaaminen on sitä sinuinta sinua ollut aina. Joten nyt voisikin olla hyvä aika mennä itseensä ja pitää pieni pohdinta siitä, millainen toivoisi itsensä olevan ja kuinka se kuva eroaa reaalimaailmasta.

Eli tiivistettynä: kyllähän tämä tauti on luokiteltavissa ensisijaisesti diagnoosin laiskuus alle. Keski- tai minkääniän kriiseistä puhuminen on muutenkin melkoista itsensä huijaamista ja vastuun vierittämisestä muiden niskoille. Että tartupa nyt vain itseäsi kiltisti niskasta kiinni ja mene hankkimaan se elämä ihan omin pikku kätösin. Voit aloittaa esimerkiksi siitä väsähtäneen ulkoisen olemuksesi raikastamisesta ihan vain juurikasvun värjäämisellä, vaihtamalla päälle ei-niin-makkarankuorilta-näyttävät vaatteet ja kipaisemalla vaikka pienelle lenkille. Sen jälkeen voit yrittää pohtia niin kutsutun onnellisuutesi todellista astetta.

Vippiksen eka sisustuspostaus

Kaikki varmasti tietävät kuinka innokas sisustaja ja myös kierrätysaatteen kannattaja olen. Niinpä nyt yhdistän nämä kaksi sydäntäni lähellä olevaa asiaa, ja esittelen teille uutta kotiani. Pääosassa siis kuitenkin ekohenki ja kirppisaate.

En muista kuka ystävistäni vinkkasi tästä, mutta meillä on nyt siis jo jonkin aikaa ollut käytössä nk. monikäyttöelementtejä. Näitähän saa ihan tavallisista marketeista, mutta jostain syystä monikaan ei ole niiden todellista arvoa hoksannut. Mutta kun vaan kerran uskaltaa kokeilla, niin harvapa on valmis palaamaan takaisin vanhaan.

Tässä siis meidän uudesta kodista sisustusideoita teille kaikille! (Huom! Ethän lainaa kuvia ilman lupaani!)

      Jopa kirppiksillä pyytävät ihan törkeitä hintoja 

näistä portaiden turvaporteista.

Yllätysvieraita varten on hyvä olla varapöytä ja -tuolit.

  Huomasin naapureilla tosi kivannäköisiä

bambu(?)verhoja parvekkeillaan, mutta

tykkään kun tämä on vielä hieman tehok-

kaampi näkösuojana.

Tajusin, että omistan paljon kirjoja, joita en  

edes halua lukea. Kirjojen omistaminen antaa

kuitenkin sen verran älykkään vaikutelman, 

etten haluaisi niistä tyystin luopuakaan. Joten

tässä hyllyssä ne mahtuvat meille paljon parem-

min kuin siinä vanhassa.

Monia keittiötikkaita ei saa muokattua näin

helposti. Hyvin pääsee ihan niin korkealle 

kuin tarvitsee; kerroksia vaan lisää.

Niin rakkaaksi kuin nämä monikäyttöelementit ovat käyneetkin, joudun ikävä kyllä niistä luopumaan tilanpuutteen vuoksi. Jos siis kiinnostuit, niin otapa yhteyttä bloggaajaan, niin järjestetään teillekin trendikästä, mutta niin käytännöllistä, luontoystävällistä sisustusainesta tästä meidän kattavasta ja uniikista, liki sadan yksilön kokoelmastamme!

ps. Käyvät myös muuttolaatikoiksi!