Mutta siinä välissä. Siinä on pitkä aika pelkkää harmaata. Tyhjää. Kuin ei voisi muistaa, vaikka tahtoisikin. Kuin ei voisi muistaa, vaikkei tahtoisikaan.
Kuinka sitä onkaan ihminen itselleen niin taitava valehtelemaan. Ja kuitenkin samalla koko ajan puhuu totta. Kun kaikki on ihan oikeasti hyvin. Kuinka ihan kaikki ei kuitenkaan sitten oikeasti olekaan.
Ja sitten sitä antaa itselleen luvan. Tai ei edes anna. Vaan sitä vain... lipuu sen rajan yli.
Minäkin nuorena ja kirkasotsaisena vannoin. Vannoin kautta kivien ja kantojen, että ei, minulle ei koskaan kävisi mitään sellaista. Minä olen suoraselkäinen ja rehellinen ihminen, joka tietää mitä tahtoo. Ja mitä ei tahdo. Halveksien katsoin niitä muita, jotka sortuivat.
Enää en heittele ensimmäisiä kiviä.
Milloin. Milloin sitä oppii taas elämään itsensä kanssa. Tai niiden muiden. Kun vielä en osaa edes itselleni selittää, kuinka minä – onnellisessa avioliitossa elävä vaimo, kolmen lapsen äiti, esikoiseni koulun vanhempaintoimikunnan vastuuhenkilö, konservatiivisia ja kristillisiä arvoja kunnioittava tavallinen nainen – löydän itseni helteisenä kesäiltana marketin parkkipaikalta kuumankostean auton pehmeiltä penkeiltä...
...ahmimasta liki kahtasataa grammaa Prisman tarjousgrillikylkeä.
Mutta jo nyt voin sanoa, että se oli sen arvoista. Jos vielä saisin valita, mitään en tekisi toisin. Hetkeäkään en voisi vaihtaa.
