Mutta siinä välissä. Siinä on pitkä aika pelkkää harmaata. Tyhjää. Kuin ei voisi muistaa, vaikka tahtoisikin. Kuin ei voisi muistaa, vaikkei tahtoisikaan.
Kuinka sitä onkaan ihminen itselleen niin taitava valehtelemaan. Ja kuitenkin samalla koko ajan puhuu totta. Kun kaikki on ihan oikeasti hyvin. Kuinka ihan kaikki ei kuitenkaan sitten oikeasti olekaan.
Ja sitten sitä antaa itselleen luvan. Tai ei edes anna. Vaan sitä vain... lipuu sen rajan yli.
Minäkin nuorena ja kirkasotsaisena vannoin. Vannoin kautta kivien ja kantojen, että ei, minulle ei koskaan kävisi mitään sellaista. Minä olen suoraselkäinen ja rehellinen ihminen, joka tietää mitä tahtoo. Ja mitä ei tahdo. Halveksien katsoin niitä muita, jotka sortuivat.
Enää en heittele ensimmäisiä kiviä.
Milloin. Milloin sitä oppii taas elämään itsensä kanssa. Tai niiden muiden. Kun vielä en osaa edes itselleni selittää, kuinka minä – onnellisessa avioliitossa elävä vaimo, kolmen lapsen äiti, esikoiseni koulun vanhempaintoimikunnan vastuuhenkilö, konservatiivisia ja kristillisiä arvoja kunnioittava tavallinen nainen – löydän itseni helteisenä kesäiltana marketin parkkipaikalta kuumankostean auton pehmeiltä penkeiltä...
...ahmimasta liki kahtasataa grammaa Prisman tarjousgrillikylkeä.
Mutta jo nyt voin sanoa, että se oli sen arvoista. Jos vielä saisin valita, mitään en tekisi toisin. Hetkeäkään en voisi vaihtaa.
6 kommenttia:
Välillä on pakkokin valehdella itselleen, ehkä siitä johtuu se miten hyvin siihen oppii...
Kuinka pettynyt olenkaan sinuun, ystävä hyvä. Kaiken yhdessä kokemamme jälkeen! Eikö kanasalaatti enää riitä? Onko ahneudella mitään rajaa? Kyllä en nyt tykkää tästä hommasta.
Että jo autossa söit. Ai ai. Mutta eilen jäi kyllä itelläkin laihutuskuurin alotus taas kerran huomiseen kun kuulin citymarketin parkkiksella marjamyyjän myyntipuheen : Ja kun paistat pannulla sipulin kera, lorautat kermaa niin kyllä maistuu uusien perunoiden kera... kyseessä olivat kanttarellit, laukussa sattu olemaan vitonen käteistä, ja niin yksi asia johti toiseen... Raakana en viittiny syödä autossa mutta kotona kyllä syöksyin suoraan hellan ääreen ( kermaa, sipulia ja valmiiksi keitettyä pastaa oli kotona) ja kun lapset tuli perinteisesti sen kymmenen kertaa keskeyttämään herkkuhetken kertoakseen kuka oli milloinkin alottanut mitäkin ja miten kaks oli tapellu niin ettei toinen ( kertoja) ollut tehnyt yhtään mitään koko aikana, niin hymyilin vaan autuaana niillekkin, niin hyvää oli. Siis tosi hyvää. En kyllä kadu minäkään.
Moi! Blogissani http://vippiksenvalitukset.blogspot.fi/on sinulle kesäinen haaste. Käyhän kurkkaamassa :).
Kiitos kaksplussan, eksyin mahtavaan blogiisi. Kerkesin jo hirnahdella mm. sisustuspostauksellesi ja muutamalle muulle. Ainoastaan kandin aloitukseen liittyvä piti skipata toistaiseksi, kun sen verran läheltä liippasi omaa elämää että alkoi ihan ahdistaa :D
Kauniit kiitokset, Anonyymi! Tervetuloa toki toistekin :)
Lähetä kommentti