perjantai 7. lokakuuta 2011

Turha on potkia tutkainta vastaan: itse arviointia Vippiksen tapaan

Voi kauhistus - tämä on siis ensimmäinen päivitykseni tälle vuodelle! Kaikesta päätellen elän siis niitä paljon mainostettuja ruuhkavuosia...

Kerrottavaa minulla olisi paljonkin, (esimerkiksi vaikkapa siitä, kuinka minä rakastuin Lappiin ja mökkeilyyn, [kts. edeltäviä postauksia]), mutta tällä kertaa tulin vain jakamaan teille toiseen yhteyteen valmiiksi kirjoittamani tekstin. Aiheena on nimittäin yksi lempi-inhokeistani: ryhmätyöskentely!

Pahoittelen jos tekstin sisältö ei täysin avaudu. Tämä on siis erään avoimen yliopiston verkkokurssin itsearviointi. Tarkentavia kysymyksiä saa toki esittää, ja harkintani mukaan vastaankin niihin.

Minulla oli valtavan hauskaa tätä kirjoittaessani. Toivottavasti se välittyy myös lukijalle asti. ..jännityksellä jään odottamaan kurssin arvosanaa..

"Varhaisimmat varsinaiseen koulunkäyntiin liittyvät muistoni koskevat ryhmätöitä. Jo peruskoulun ensimmäisillä luokilla toteutetut tiimityötä vaativat oppimistehtävät olivat minulle kertakaikkisen vastenmielisiä. Herkkä lapsenmieleni ei pystynyt ymmärtämään miksi yhteen työhön sotketaan viisikin tyystin erilaista ihmistä: yksinhän olisin jo valmis! Tiedostin jo tuolloin, että lopputulos ei yksin (ainakaan kovin monessa tapauksessa), olisi sen parempi kuin ryhmässä toteutettu, mutta yhtäältä epäonnistumisesta kuin toisaalta onnistumisesta olisi ennen kaikkea oikeudenmukaisinta kantaa vastuu yksin.

Rehellisesti on tunnustettava, että tältä(kään) osin en ole huomannut itsessäni juurikaan henkistä kasvua sitten kouluaikojen. Säännöllisin väliajoin yritän itseäni kyllä siedättää ja ohikiitävän hetken ajan saattaa tuntua, että olihan tässä näitä hyviä puoliakin. Mutta jo pian vyöryy päälle niin monta negatiivista kokemusta, että hyvät asiat painuvat unholaan.

On toki tilanteita elävässä elämässäkin, (minun mielikuvissani lähinnä aikuistenoikeassa työelämässä), missä tiiminä toimimisesta on varmasti hyötyä ja lopputulos oikeasti monin verroin parempi kuin yhden ihmisen tuotos olisi... mutta opiskelutehtävissä koen sen edelleen lähes tyystin rasitteena. Paljon energiaa tuntuu kuluvan hukkaan epäolennaisuuksiin, (siis ihan vain siihen kuinka saadaan seitsemän erilaisuus mielipiteineen mahtumaan samalle näytölle samaan tehtävään), mitkä eivät vie itse tehtävää lainkaan eteenpäin.

Moni saattaa ajatella, että siinäpä vasta itseriittoinen ihminen. Toki tunnistan itsestäni myös (sen meissä jokaisessa asuvan) pienen narsistin, mutta kyllä pohjimmiltaan kyse on enemmänkin realismista ja mukavuudenhalusta sekä ripauksesta huonoa itsetuntoa. Aivan yhtä paljon minua rasittaa pelko panokseni riittämättömyydestä kuin flegmaattisista kanssaryhmäläisistä. Ja toisaalta se pieni narsistini saattaa turhautua, jos kaikki ei mene niin kuin se toivoisi... jolloin seurauksena toisinaan on oma passivoitumiseni - jos vireystila (puhumattakaan tietotaitotasosta) ei ole riittävä aktiivisen johtajan rooliin, on suuri kiusaus etsiä se paikka, missä aita on matalin; Erityisesti jos vähänkään tuntuu, että enhän minä tästä tällä tavalla kuitenkaan mitään opi. Ryhmädynamiikan taitaminen on tietysti tärkeä asia, mutta ryhmäytyminen yhden kurssin takia ei minun maailmassani näyttele niin suurta osaa, että kokisin mielekkääksi siihen kovinkaan paljon resursseja uhrata.

Tämäkään kurssi ei tehnyt poikkeusta sääntöön. Neuroottiselle pilkunviilaajalle jo ajatus seitsemästä ihmisestä kirjoittamassa yhtä tekstiä saa pulssin nousemaan kohtuuttoman korkeisiin lukemiin... yhdistettynä siihen, että jo 'prosessikirjoittaminen' itsessään on henkilökohtaisessa sanastossani kirosanojen osastossa; pureksin tekstin mahdollisimman valmiiseen muotoon jo ennen kuin koen halauavani sanaakaan siitä paperille laittaa. Joten prosessikirjoittaminen on minulle lähinnä tuskan pitkittämistä ja ajatukseni ehtivät eksyä jo jonnekin aivan muualle prosessin aikana... Eli prosessikirjoittaminen seitsemän hengen voimin ei (vaikka kuinka tosissani yritän) saa minussa aikaan olemattominta lämpimän ajatuksen häivähdystäkään.

Verkkokurssia pidän pääasiassa ihan kohtuullisen miellyttävänä tapana opiskella. Itselleni toimivimmaksi osaksi koen kuitenkin keskustelutyyppisen ajatustenvaihdon - argumentointi ja mielipiteiden vertailu on minulle luontevin tapa jäsentää asioita ja elämää. Tiivistelmän teon (siis seitsemän hengen prosessikirjoittamisena) tunteeni jo tiedättekin... ja tuo tarinan kirjoittaminen meni sinne hieman samaan kastiin. Itse kun en näe ollenkaan hyvänä asiana luovuuden yhdistämisen yrittämistä teoriakurssiin. Kovasti mielelläni pitäisin luovan kirjoittamisen luovana kirjoittamisena, opiskelun ja esseen taas sitten omassa karsinassaan. Minun oppimiseeni se tuo vain kaksinkertaisen tuskan ja toisaalta turhautumisen - tuntuu, että en pääse sen paremmin kunnolla pureutumaan teoriaan kuin tarinoiden ja niiden kirjoittamisen maailmaankaan. Tällä kurssilla teoria jäi minulta kuitenkin kokonaisuutena hahmottamatta, jotenkin se tuntui pilkkoutuvan liian pieniin osiin. Ja pelottavan ison osan resurssejani uhrasin taas tarpeettomaan tuskailuun niin ryhmätöistä, aikatauluista kuin työskentelytavoista ja tehtävänannoista. Myöskään tällainen sekamuotoinen aikataulutus - eli ei niin vapaa kuin yksin tai parinakaan työstettävässä esseessä, mutta ei niin sitova kuin luentokursseissa vaan vähän hankalasti (ja toisen mielestä hauskasti) näiden väliltä - on näemmä minun elämäntilanteelleni (ja myös luonteelleni) varsin haastava yhtälö.

Eli kaikkiaan voin antaa narinoilleni häthätää välttävän arvosanan. Muutoin ilmeisen hyvin toimiva ryhmäni ei olisi menettänyt minussa ja mielipiteissäni mitään - ehkä joku (tai useampikin) ryhmäläinen olisi ollut jopa onnellinen, kun olisi ollut yksi perässä vedettävä vähemmän. Opettajankin rooli tässä kurssissa oli oikein toimiva: varsin pieni, mutta oikein sopiva. Hänen aktiivinen osallistumisensa keskusteluihin oli erittäin miellyttävää ja tervetullutta, mutta suurimmassa osassa oli kuitenkin itse tehtävänannot. Ja mielestäni se toimi näin oikein hyvin. Eli yhtä kaikki kannan vastuuni tyystin itse: Minun oppimismetodeilleni tämä kurssi oli aivan väärä valinta. Olenkin ohjeistanut lähipiiriäni, että mikäli he kuulevat minun edes suunnittelevankaan ilmoittautumista jollekin sellaiselle kurssille, jonka kuvauksen käsitteistöissä vilahtaa "verkkokurssi", "ryhmätyö" tai "prosessi", on suotavinta heittää minua esimerkiksi kengällä melko lähietäisyydeltä ja kohtuullisen kovaa.

Eli kiitos ja anteeksi tasapuolisesti kaikille ja ihastuttavaa syksyn jatkoa!"

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Rakas Joulupukki

Kuinkas hurisee Korvatunturilla?

Jos tänäkään vuonna et pysty toteuttamaan hartainta toivettani maailman rauhasta ja jokaisen maan velkasaldon muuttamisesta samansuuruiseksi tilin katteeksi, niin pyydän, että tuot jotain seuraavista (mikäli koko lista tuntuu muka liian haasteelliselta):

1) Kärsivällisyyttä

2) Pitkämielisyyttä

3) Stressinsietokykyä

4) Kärsivällisyyttä

5) Kykyä odottaa haluamiani asioita ilman ylimääräisiä hermoiluja

6) Parempia hermoja

7) Kärsivällisyyttä

8) Kykyä sietää stressiä ja muuttuvia tilanteita paremmin

9) Pitkämielisyyttä

10) Rakkautta (erityisesti sitä varten, että voisin tyynesti hymyillen ottaa vastaan kaikki vastoinkäymiset ja odottaa kaikki keskeneräiset asiat valmiiksi ilman turhaa pultinottoa)

Eipä minulla muuta tällä kertaa. Odotan jo aattoa kovin. Siis en tietenkään liikaa, sieltähän se ajallaan jolkottaa - eipähän sen vauhtia minun odottelullani nopeuteta pätkääkään.

Oikein hyvää ja työteliästä joulunalusaikaa sinulle ja Muorille!

Yst.terv.
Virpi

ps. Jos näyttää siltä, että et aio toiveitani toteuttaa, tai nämä asiat eivät kuulu tavallisiin varastotavaroihisi, voit toimittaa kirjeen eteenpäin esimerkiksi suoraan Jumalalle. Voit mun luvalla ruksata omas nimes ylite, ja lisätä tilalle sen et "Rakas Jumala". Plus et muokkaa se alotus, et "Kuinkas hurisee siellä ylhäällä?" Et riittää siinäki se Korvatunturin yli ruksaaminen.

pps. Ja siis kans toi "...ja Muorille" ruksaa yli jos uudelleenlähetät tän.

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Elämän realiteeteista

Ajatukseni saivat alkunsa tiukkasanaisesta keskustelusta keskimmäisen lapsemme kanssa. Hänellä oli tyypilliseen esipuberteetti-ikäiseen, ja toisaalta keskimmäisen lapsen syndroomaiseen tapaansa heikon itsetunnon hetki. Joten yhdessä pohdimme illan pimeinä tunteina kuinka jokainen on jossain hyvä ja jossain huono.

Siitäpä siirryin luontevasti pohtimaan omia vahvuuksiani ja heikkouksiani.

Ja sitä, kuinka nekään eivät loppujen lopuksi paljon kerro siitä, mitkä ovat ihmisen todelliset mahdollisuudet pärjätä reaalimaailmassa.

Esimerkiksi minä itse hallitsen mielestäni varsin hyvin sellaiset sanataiteen alat kuin sarkasmin, satiirin ja (ainakin inho)realismin. Ja osaan toki kaikkiaan varsin tarkasti pukea sanoiksi mieleni liikkeet, ja pyydettäessä myös muiden ihmisten tuntemukset.

Vielä en kuitenkaan ole löytänyt tahoa, joka tahtoisi maksaa minulle esimerkiksi toisen ihmisen piikittelystä, tietyn ihmisryhmän parjaamisesta tai edes taidokkaasta argumentoinnista. Myöskään siitä, että kerron omat, toisinaan varsin vahvat mielipiteeni avoimesti ja oma-aloitteisesti, tyhjentävästi perustellen, en ole onnistunut todellisessa elämässä juurikaan hyötymään. Mikäli lähipiirin satunnaista viihdyttämistä ei lasketa.

Joten siihen asti, kun osa(aja)t kohtaavat, tyytynen keskittämään tarmoni henkisen pääoman kartuttamiseen kehittämällä sisäistä minääni. Voinkin siis hyvällä omallatunnolla hioa ilmaisuani vaikkapa blogitekstien muodossa odotellessani sitä, että löydän tahon, jolla on kaltaisilleni piileville kyvyille käyttöä. Ja toisaalta myös rahaa (ja halua) maksaa siitä.

perjantai 23. heinäkuuta 2010

Tahdon kertoa

Lähetin maaliskuun puolenvälin tienoilla Valituille Paloille tekstin Tahdon kertoa -palstalle. Ja sitten toukokuun loppupuolella he kertoivat, että tarinani julkaistaan kesäkuun lehdessä.

Joten tässäpä siis kyseinen tositarina.

Ensimmäinen versio on se lehdessä julkaistu, sen perässä siis alkuperäinen, melko paljon pidempi (ja takeltelevampi?) versio.


Näin sävel soi

Olin suunnittellut kaiken

Kirjoittajamme Jyväskylästä toimii synnytystukihenkilönä - ja varmistaa, että synnyttäjä saa kuulla toivomaansa musiikkia.

Aloitin tulevan synnytykseni käsikirjoittamisen hyvissä ajoin. Lapsi olisi jo kolmas, eikä lisää välttämättä enää tulisi. Halusin, että viimeisestä synnytyksestäni jäisi paljon mielekästä muisteltavaa ja tunne, että olin vaikuttanut ainakin joihinkin asioihin tapahtumassa, jonka kulkuun ei muuten voi edes yrittää vaikuttaa. Aikaisemmissa synnytyksissäni ainut päämääräni oli ollut päästä tilanteesta mahdollisimman äkkiä pois, ja saada vauva nopeasti ulos. Tämä synnytys tulisi olemaan täysin toisenlainen!

Tällä kertaa olisin aktiivisessa roolissa tekijänä, enkä vain toisten käskytettävänä. Synnytyksen suunnittelu oli toki realistisempaa kuin aikaisemmilla kerroilla; tiesinhän nyt suurin piirtein, mitä olin menossa tekemään ja pystyin miettimään, mitä tahtoisin ehkä tehdä toisin.

Tärkeää osaa suunnitelmassani näytteli musiikki. En edellisiin synnytyksiini lähtiessä ollut tajunnut, että sairaalaan voisi tuoda omia levyjä. Tällä kertaa salissa tulisi kuulumaan muutakin kuin minun keskittynyt hengitykseni, ja mieheni ja kätilön kannustus. Tuntui luontevalta pakata sairaalakassi puolilleen huolellisesti valikoituja levyjä.

Koko raskausajan valikoin musiikkia erityisesti sen mukaan, mistä saisin sitten synnytyksen koittaessa voimaa kipeimmillä, intensiivisimmillä hetkillä. Opettelin laulun sanoja ulkoa, ja kävin mielessäni läpi yhä uudelleen ja uudelleen, kuinka mistäkin kappaleesta olisi hyötyä sitten synnytyksen edetessä kohti loistokasta loppuaan.

Viimein sitten koitti tuo odotettu hetki. Pari päivää ennen laskettua aikaa, helmikuisena aamuna vuonna 2008, kävi käsky käydä synnytyssaliin. Oloni oli kaikin puolin levollinen ja miellyttävä. Juttelin hiljaa mieheni kanssa tulevasta koitoksesta. Suunnittelimme varovaisesti, miten tulevat tunnit toiveidemme mukaan menisivät.

Vähitellen kipu hiipi seuralaisekseni, ja aloin tuntea merkkejä siitä, että pian synnytys toden teolla käynnistyisi. Mies kysyikin, olisiko jo aika valita tilanteeseen sopivaa musiikkia. Sanoin käyväni ensin vessassa ja pyysin miestäni laittamaan aluksi radion päälle.

Supistukset kuitenkin voimistuivat vauhdilla, ja kun pääsin takaisin sängyn ääreen, alkoi tuntua siltä että vauva syntyisi juuri sillä minuutilla. Mieheni ja kätilöni säntäsivät viereeni, ja supistuksen tauottua he lähes heittivät minut sängylle. Kätilö totesi, että saisin ryhtyä ponnistamaan.

Kesken raskaimman ponnistuksen korviini yhtäkkiä kantautui radion ääni. Samassa tajusin, että levyt olivat edelleen kassissa eikä nyt olisi aikaa ruveta kaivamaan niitä esiin. Juuri kun sain punnerrettua tytön pään kokonaan ulos, alkoi kertosäe pauhata kaikella voimallaan: ”Anna mun mennä. En tänne kuulukaan. Mun koti ei oo täällä. Mun koooti ei ooo tääääälllllääää!”

Se ei siis mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Vähän kuin olisi katsellut herkkääkin herkempää elokuvan loppukohtausta, jossa rakastavaiset saavat viimein toisensa, mutta taustamusiikkina soikin Porilaisten marssi.


...ja se raakaversio siis tässä, jos jotakuta kiinnostaa tutustua rönsyilevämpään ilmaisuuni:
”Mun koti ei oo täällä…”

– Jos koet musiikin voimaannuttavana tekijänä, niin ottakaa ihmeessä omia levyjä mukaanne. Jokaisessa salissa on oma cd-soitin valmiina. Esimerkiksi sellaista musiikkia, mitä olet raskausaikana paljon kuunnellut, tai mihin liittyy voimakkaitakin tunteita omilta vaikeilta, tai parhailta, ajoilta tai mitkä kenties ovat osa yhteistä taivaltanne, on ihana kuunnella synnytyksen aikana. Tuohon hetkeen liittyy niin paljon voimakkaita tunteita, ja tilanteeseen tulette palaamaan muistoissanne myöhemmin yhä uudelleen, että se musiikki voi olla jossain määrin jopa ratkaisevakin tekijä. Tai ainakin merkittävä osa kokonaisuutta, erityisesti kun sitten jälkeenpäin muistelette tapahtumien kulkua.

Tämän palopuheen muistan kyllä pitää joka kerta, kun juttelen doulan, eli synnytystukihenkilön, ominaisuudessa tulevien vanhempien kanssa tutustumiskerralla ennen kuin kutsu käy varsinaiseen tapahtumaan. Saatan kuulostaa tuolloin hieman kiihkeältäkin, ja olemukseni on taatusti täynnä paatosta ja kokemuksen syvää rintaääntä, sillä aina tuolloin matkustan mielessäni reilun parin vuoden takaiseen kuopukseni maailmaan tuloon.

Aloitin tulevan synnytykseni käsikirjoittamisen jo hyvissä ajoin. Henkisesti valmentauduin siihen, että seuraavia ei välttämättä enää tulisi. Olihan tämä kuitenkin jo kolmas lapsemme. Halusin, että tästä varmasti jäisi paljon mielekästä muisteltavaa ja tunne, että olin vaikuttanut ainakin joihinkin asioihin mihin nyt tässä melko ohjailemattomassa tapahtumassa edes voi yrittää vaikuttaa. Aikaisemmissa synnytyksissäni ainut päämääräni oli ollut päästä tilanteesta mahdollisimman äkkiä pois, ja vauva nopeasti ulos. Nyt tämä mahdollisesti kokonaan, joka tapauksessa kuitenkin pitkään aikaan, viimeinen synnytykseni tulisi olemaan täysin toisenlainen. Tällä kertaa olisin itse aktiivisessa roolissa tekijänä, enkä vain sivustaseuraajana ja toisten käskytettävänä. Tapahtumasta tulisi niin paljon minunlaiseni kuin se nyt ylipäätään on edes mahdollista – sairaalapuitteet toki huomioiden, mutta kuitenkin minun näköiseni ja kuuloiseni hetki. Toisaalta suunnittelu kaiken kaikkiaan olisi realistisempaa kuin aikaisemmilla kerroilla: tiesinhän nyt suurin piirtein, mitä olin menossa tekemään ja pystyin vertaamaan, mitä tahtoisin ehkä tehdä toisin.

Yhtä tärkeää osuutta suunnitelmassani näytteli musiikki. Aiempiin synnytyksiini valmistautuessa tieto siitä, että omien levyjen sairaalaan tuonti ylipäätään edes olisi mahdollista, oli jostain syystä ohittanut minut täysin. Mutta jossain vaiheessa alkuraskautta tämä tieto minut tavoitti ja päätinkin, että tuohon epäkohtaan on tultava muutos. Tällä kertaa salissa tulisi kuulumaan muutakin kuin minun keskittynyt hengitykseni, ja miehen ja kätilön kannustus. Musiikki on aina ollut jossain määrin osa perheemme elämää. Silloin jos elämäntilanne ei ole antanut periksi aktiiviseen soittoharrastukseen, on toisten soittaman musiikin kuuntelu lisääntynyt suoraan samassa suhteessa. Musiikkiin kanavoimme sen hetkisiä tunteitamme; joko syventäen olotilaa tai kääntäen sitä parempaan suuntaan. Upealla kappaleella nostatetaan ennestään ihanaa hetkeä vielä uusiin sfääreihin, tai kurjuutta maksimoidaan puhuttelevalla kappaleella, ja alhosta onkin taas nopeampi nousta kun on hetken saanut synkistellä oikein kokonaisvaltaisesti. Niinpä tuntui luontevalta pakata sairaalakassi puolilleen huolellisesti valikoituja levyjä.

Koko raskausajan valikoin kuuntelemaani musiikkia erityisesti sen mukaan, että mistä sitten synnytyksen koittaessa saisin voimaa kipeimmillä, intensiivisimmillä hetkillä. Opettelin laulun sanoja ulkoa, ja kävin mielessäni läpi uudelleen ja uudelleen, kuinka mistäkin kappaleesta olisi hyötyä ja lääkettä sitten synnytyksen edetessä kohti loistokasta loppuaan ja missä järjestyksessä levyiltä kappaleita soitettaisiin.
Viimein sitten koitti tuo odotettu helmikuinen aamu vuonna 2008, jolloin paria päivää ennen laskettua aikaa kävi käsky käydä synnytyssaliin. Olotila oli kaikin puolin levollinen ja miellyttävä. Juttelimme miehen kanssa hiljaisella äänellä tulevasta koitoksesta ja suunnittelimme varovasti, miten tulevat tunnit toiveidemme mukaan menisivät. Kipuja ei vielä juuri ollut, joten henkisesti olin vielä vain odottavalla kannalla ja keskitin huomioni edelleen enemmänkin synnytyksen suunnitteluun, kuin varsinaiseen itse tapahtumaan.

Pikkuhiljaa kipu hiipi seuralaisekseni, ja alkoi tuntua merkkejä siitä, että kovin kauaa ei enää mene siihen, että synnytys todella käynnistyisi. Mies siinä sitten kysyikin oloani katsellen, että joko olisi aika alkaa valita tilanteeseen sopivaa musiikkia. Sanoin, että jos käyn ensin vessassa, ja sitten perehdymme asiaan oikein todenteolla. – Laita nyt aluksi vaan se radio päälle; Novalta tulee varmaan sopivan kevyttä taustamusiikkia.

Tuon kaiken kaikkiaan noin kymmenen metrin matkan aikana supistukseni kuitenkin voimistuvat niin vauhdilla, että takaisin sängyn luokse ehtiessäni tosissani pelkään, että vauva aikoo tipahtaa jalkojeni välistä sillä samaisella minuutilla. Mieheni ja kätilö säntäävät viereeni, ja supistuksen tauottua lähes heittävät minut sängylle. Kätilö kertoo minun todellakin olevan aivan valmis synnyttämään ja sanoo, että saan ponnistaa niin paljon kuin voimaa suinkin löytyy.

Muistan niin elävästi tuon hetken, kun kesken sen kaikkein raskaimman ponnistuksen korviini kantautuu jotain kummallista kieuntaa. Ja samassa tajuan, että omat levyt ovat edelleen kassissa, ja tulevat sinne jäämäänkin – nyt on auttamatta myöhäistä alkaa nauhuria rassaamaan. Juuri kun saan punnerrettua tytön pään kokonaan ulos, alkaa kertosäe pauhata kaikella voimallaan ja tunnistan kappaleenkin. Toki Chisun ”Mun koti ei oo täällä” omalla tavallaan sopi hetkeen täydellisesti: ” Anna mun mennä. Mä oven avaan, en henkeä saa. Anna mun mennä. En tänne kuulukaan. Mun koti ei oo täällä. Mun koooti ei ooo tääääälllllääää!” Mutta mitään sinne päinkään ei alkuperäiseen suunnitelmaani kyllä kuulunut.

Nykyisin tuon kappaleen kuuluessa koetan sujuvasti vaihtaa radiokanavaa tai hankkiutua kuuluman ulottumattomiin; sen verran voimakkaasti se muistuttaa tuosta oudosta kohtauksesta, jota muistelen kaikessa hulluudessaan jonkinlaisena unelman romuttumisen hetkenä. Vähän kuin katselisi herkkääkin herkempää elokuvan loppukohtausta, jossa rakastavaiset saavat viimein toisensa, mutta taustamusiikkina soikin Porilaisten marssi... Joskin synnytyssalissa nyt vähän rauhallisemmassa doulan roolissani ollessa muistan kyllä varmasti varsin tiuhaan tiedustella, että mikäs levy nyt laitettaisiinkaan soittimeen

tiistai 15. joulukuuta 2009

"Hän ei osaa enää keskustella"

Ah. Nyt otsasuoneni pullistelee siinä määrin, että palaan keskuutenne näin spontaanisti, tekstiä tai elämääni sen enempiä pohjustamatta!

Tarina alkaa siis siitä, kun joskus männäviikolla olin kuopukseni kanssa käyttämässä ranskalaisvalmisteista autoamme huollossa ja siinä aikani kuluksi lueskelin aikakauslehteä. Nimeä en tarkalleen ottaen muista, mutta kategoria lie naistenlehti. Ehkä Olivia tai jotain sinne päin.

Lehden alkuosan lukijapalautteissa joku kovasti kehui, että on se vaan niin ihanaa, kun Olivia(?) huomioi tosi hienosti myös lapset. Siis että ei olla ihan pelkkää Cosmopolitan-linjaa, vaan lehdestä saa irti vaikka olisi jo äiti-ihminenkin. Ja että lapsiin ja heidän perheisiinsä suhtaudutaan niiiin myönteisesti.

Ehkä vika on minussa, tai en siis ehkä vain ole kyseisen lehden stereotyyppi tavallisesta äiti-ihmisestä, mutta kerrassaan jouduin ottamaan ylös kaksi juttua, jotka eivät ainakaan minun omanarvontuntoani missään nimessä parantaneet näin niin kuin perheellisen näkökulmasta:

Jostain ihmissuhdekysymyspalstalta siis poimittua:

"Hän ei osaa enää keskustella

K: Sen jälkeen kun ystäväni sai lapsen,
emme ole keskustelleet kunnolla. Ennen
puhuimme kaikesta elämän ja kuoleman
väliltä, mutta nykyään hän pystyy korkein-
taan viiteen sanaan päiväkodin ruokalistasta.
Olen odottanut vaiheen menevän ohi, mutta
nyt hän on taas raskaana. Kaipaan viisasta
ystävääni.


V: Niin varmasti kaipaat, mutta ystä-
väsi ei nyt ole kauhean viisaassa vaiheessa.
Pienen lapsen äiti ei yleensä kykene pohdis-
kelemaan syvällisiä. Hän vain yrittää selvitä
päivästä toiseen.

Helpointa on, jos sinkku jaksaa osallistua
lapsiperheen arkeen. Ei puheenaiheita vält-
tämättä tarvitse muuttaa. Toisen voi antaa
puhua vaippamerkeistä ja kertoilla vastaa-
vasti omista asioistaan.

Alle viisivuotiaat lapset ovat paljon sylissä,
ja pitkiin keskusteluihin uppoutuminen saat-
taa hermostuttaa lasta. Äidit saattavat myös
tuntea, että lapsettomat loukkaantuvat, kos-
ka äidit eivät ehdi keskittyä heihin.

Älä syyllistä äitiystävääsi siitä, että haluai-
sit nähdä häntä enemmän. Kun on ensin yrit-
tänyt viikkokausia miettiä, kuinka olisi aikaa
omalle miehelle ja sitten ystävä vielä naput-
taa, äidille voi tulla sellainen fiilis, että hajot-
kaa, mä en nyt voi."


..mistäpä aloittaisin.. Siis. Mistä lähtien ystävyyden perusteena on ollut se, että olemme niin samanlaisia ihmisiä, ja niin samanlaisissa elämäntilanteissa, ja niin samoilla taustoilla? En yritä väittää, etteikö äitiys muuta ihmistä, ja etteikö lapset toisinaan häiritse keskustelua, ja että kyllähän lapsiperheen elämä on toisinaan niin hektistä, etteikö joskus tunnu, että vuorokaudessa saisi tunteja olla enemmän, ja niin edelleen.. mutta sanokaa, ystävät rakkaat, että en ole ihan noin ameeba kuitenkaan? Vai enkö kenties siksi uskalla ruotia päiväkodin ruokalistaa ystävilleni, koska olen itse niin kurja kokki, että päiväkodissakin on taatusti asiat paremmin..?

Mistä lähtien, ja miksi, minua yhtäkkiä herkeäisi kiinnostamasta ystäväni asiat, ja olisin kiinnostunut vain omista kullannupuistani? Jos minulla on takana huonosti nukuttu yö, ja olen vaikka joutunut vaihtamaan vaippamerkkiäkin, niin olen kyllä nämä asiat saattanut ystävälleni todeta jossain keskustelun tuoksinassa, mutta siitä on kuitenkin jatkettu sujuvasti seuraavaan aiheeseen - esimerkiksi vaikkapa ympäröivään yhteiskuntaan tai ystävän koiranhankintasuunnitelmiin. Taikka vaikka ihan mihin muuhun tahansa, mistä olen ennenkin tykännyt ystävieni kanssa puhua.

Vai onko lapsillani kenties jonkinlainen kiintymyssuhdehäiriö? Eivät he ainakaan tähän ikään mennessä ole keskustelujani häirinneet niin mittavissa määrin, että ystäväni olisivat ehtineet loukkaantua? Puhumattakaan siitä, etteivätkö kullannuppuni selviäisi ilman syliäni sen hetken, kun ystäväni ovat käymässä..? Ja jos vaikka käyvätkin sylissä, niin saan silti rauhassa jutella muiden kanssa?

Vai eivätkö ystäväni kenties uskalla kertoa minulle enää asioistaan ja täten pitävät yllä valheellista käsitystäni ystävyydestä ja elämästä yleensä?

torstai 16. heinäkuuta 2009

”Siellä pittää voejja rillutella pihalla vaikka munasillaan iliman että kukkaan näkköö”

En ole ikinä ymmärtänyt kansallista viehtymystämme alastomuuteen. Saunassa se on luontevaa, mutta suurinta osaa suomalaisista tuntuu vaivaavan krooninen tarve olla syntymäasussaan ihan ulkoilmassa. Tai ainakin siihen on oltava mahdollisuus asuinpaikan välittömässä läheisyydessä. Tähän käsitykseen olen päätynyt tuttavapiirissäni suorittamieni empiiristen tutkimusten pohjalta. Näin minulle nimittäin useimmiten perustellaan omakotitalon ylivertaisuus, kun keskustelu kääntyy asumismuotoihin. Perinteisen suomalaisen unelman – omakotitalo ja ehdottomasti maaseudun rauhan kaukaisimmasta nurkasta – tärkeimpiä funktioita tuntuu olevan se, että omassa pihapiirissään on mahdollisuus olla ilman rihmankiertämää. Kuitenkin niin katseilta suojassa, että vain oma väki on asiasta tietoinen.

Perimästäni taitaa tämä geeni puuttua täysin. Ainakaan en ole vielä missään elämäni vaiheessa kokenut vetoa omakotitaloon, enkä varsinkaan maaseudulle. Ja kesämökkielämä on minulle enemmänkin rangaistuksista pahin, kuin lomanviettotapa.

Kaiken kaikkiaan koen olevani aika yksin tuntemusteni kanssa. Suomalaiset tunnetusti ovat vesien ja metsien kansaa. Jos kertoo asuvansa kerrostalossa, ja vieläpä vuokralla, kovin usein seuraava kommentti on, että ”Kyllä tekin vielä saatte sen oman talon ostettua”. Kun vastaa, ettei sellaisia suunnitelmia ole, aletaan kysellä kesämökkihaaveista. Viimeistään siinä vaiheessa, kun kerron, ettei kyseinen asia ole minun maailmassani lainkaan synonyymi ”haaveelle”, saan osakseni kummeksuvan katseen ja keskustelun annetaan etsiytyä johonkin vähemmän arkaan aiheeseen.

Ensin ajattelin, että kyse on vain nuoruudestani. Että eiköhän se kaipuu maalle sieltä ala nostaa päätään, kunhan omat ikävuodet lisii ja lapsetkin kasvaa. Mutta ainakaan vielä sillä ei ole ollut ”toivottua” vaikutusta. Kyse ei myöskään ole tottumattomuudesta tai tiedonpuutteesta; siedätyshoitoa olen yrittänyt useampaankin otteeseen.

Ikävuosien karttuminen on kuitenkin tuonut lisää itsetuntemusta, ja alan jo pystyä hyväksymään itseni näine kaikkine puutteineni. Toivottavasti te muutkin pystytte. Jos teitä luonto kutsuu, niin menkää ihmeessä. Minä taas otan hyvillä mielin täyden hyödyn siitä, että hotellilomat alkavat olla edullisempia, kuin ilman mukavuuksia oleva mökkielämä. Suosittelen lämmöllä joskus kokeilemaan - ihan kumpaakin!

tiistai 14. heinäkuuta 2009

Takaisin alkulähteille

Siitähän ei pääse mihinkään, että sorrun aina liikaan selittelyyn ja kautta rantain maalailuun. Tästä en voi kuitenkaan itse ottaa täyttä vastuuta – rakas synnyttäjäni on imeyttänyt tämän ”ominaisuuden” minuun taatusti jo kohdussa köllötellessäni. Ja ei tarvitse kuin hetki kuunnella esikoistani, niin käy erittäin selväksi, kuinka vaikeaa tällainen epäsuotuisa kierre on katkaista. Puhumattakaan siitä, että suurin osa selittelystä(mme) kun ei liity edes välttämättä varsinaiseen asiaan, vaan menee reilusti sen oheen. Yhdistettynä näihin itsenikin inhoamiin täytesanoihin ja -päätteisiinkin, jotka tekevät tekstistäni paikoitellen sekavan oloista.

Ja nyt jo taisin hävittää punaisen langankin! Mutta otsikostahan se selviää – tarkoituksenani on siis vastaisuudessa kiinnittää huomiota kieliasun ja jopa koko tapahtumaketjujen yksinkertaistamiseen. Aivan kuten uusimman Valitut Palat -lehden muistelmien kirjoittamista käsittelevässä jutussa ohjeistettiin: taidan yrittää vastedes kirjoittaa elämäkerran sijasta vain sen yhden muiston tai tapahtuman. Eli esimerkiksi nyt vaikkapa sijaistoimintoja käsittelevän kirjoituksen sijaan voisin yrittää valottaa niitä tekijöitä, jotka minut ajavat tähän todellisuuspakoon. Tai sen sijaan, että selittelen, miksi en ole kirjoittanut, kirjoittaisin jostain, mikä sillä hetkellä elämääni jollain tavalla koskettaa.

Joten te ystävälliset sielut – heitän pallon teille! Kertokaa siis minulle, mikä ilmaisussani on hyvää, ja mikä taas kaipaa hiontaa. Ja otan myös ilolla vastaan ehdotuksia siitä, mitä aihetta kirjoitelmani voisivat käsitellä!

Tekstin alussa oleva kirjoitettu teksti, joka tavallisesti kertoo lukijalle jotain siitä, mistä tekstissä on kyse (l. otsikko)

Päivittäminen on taas yllättäen jäänyt. Ihan useammastakin syystä. Tärkein niistä lienee kompastuminen omaan sukkeluuteeni; odotin, että saan elämää suuremman inspiraation ja kiksin, joka pakottaa minut kirjoittamaan jostain .. noh, (anteeksi toisto) – elämää suuremmasta. Tai ainakin vakaalla paatoksella ja kokemuksen ah niin matalalla rintaäänellä. Sitemmin huomasin palajavani aina tähän samaan, jo ehkä kaikille tutuksi käyneeseen, kirjoittajan vaikuttimien problematiikkaan.

Viime aikojen keskusteluissa itseni kanssa olen tullut tulokseen, että sillä ei loppujen lopuksi olekaan väliä. Koska pyhästi lupasin (itselleni), että blogini on ensisijaisesti olemassa siksi, että pidän yllä kirjoittajan taitojani(?), niin silloinhan vaikutin on jo itsessään valmis. Joten kirjoittamatta jättäminen siksi, että olettaa kirjoittamisen olevan vain ja ainoastaan sijaistoiminto, onkin vain yritys luistaa tehtävästä. Kaiken kaikkiaan ehkä kaikkein pahin sijaistoimintoni onkin kaiken maailman sijaistoiminnoiksi nimeämieni toimintojen tekemättä jättäminen siinä pelossa, että ne ovat vain sijaistoimintoja ( - mikä lausehirviö?!). Puhumattakaan siitä, että eikö koko elämämme ole jollain tavalla arvotettuna vain sarja sijaistoimintoja?

Minulla oli taas varastossani monta syvällisen mahtipointista aihetta, mm. lapsentahtisuudesta, abortista, kaupunkielämän ylivertaisuudesta (tähän tosin palaamme varmasti myöhemmin), kirkkoherran viidestä avioerosta ja sitä rataa.. Otsikkoon taas ajattelin piilottaa jotain mahdottoman sukkelan nokkelaa sanaleikkiä. Kunnes tajusin, että jo jää kirjoitus taas kirjoittamatta, mikäli linja jatkuu.

Toisekseen olen huomannut, että vietän koneella aikaani jokseenkin riittävästi. Olen kyllä viime aikoina vähentänyt sitä merkittävästi, mutta silti suurin osa koneilustani on täysin tarpeetonta (vai keksitkö itse perustetta sille, että tarkistat saman sähköpostilaatikon tiheämmin kuin minuutin välein, tai vastaavasti keskustelupalstan etusivun päivittäminen samaa tahtia). Minulla on ihan oikeat perusteet siirtää osa elämääni virtuaalitodellisuuteen, tai niin julmalta kuin se kuulostaakin, niin olen erinäisten yhteensattumien kautta joutunut hankkimaan lisäpalasia elämääni juurikin internetistä tai ennemminkin sen välityksellä. Kyllähän ihmissuhteet ovat ihmissuhteita vaikka ne eivät tapahdu naamakkain, ainakin minun kohdallani. Ja ne ovat muodostuneet jokseenkin elinehdokseni tässä fyysisen sijaintini aiheuttamassa synkeässä olotilassa, jossa ei juurikaan siis oikeita ihmiskontakteja ole tarjolla. Mutta aiheeseen takaisin - laskeskelin, että jos lohkaisen edes pienen hetken kannettavalla viettämästäni turhasta ajasta kirjoitustaidon ylläpitoon, voin sen loppu ajan olla kaiken maailman sivustoilla paljon paremmalla omallatunnolla ja edes kuvitella pystyneeni suuntaamaan sijaistoimintojani johonkin hyödylliseen ja mieltä kehittävään toimintaan.

Päiväni koostuvat nykyisin (siis normaalin perhe-elämän ruuanlaittojen, siivousten, nukkumisen ja tappelujen lisäksi) siitä virtuaalitodellisuudesta, liikunnasta (selkeä parannus entiseen elämään, toim. huom., tähänkin paluu lie myöhemmin), lukemisesta, rukoilusta, elokuvien katselusta, asunnon myydyksi saamisen odottelusta ja sen suunnitellusta, että missä järjestyksessä tämän kaiken toteutan. Suunnitteilla on siis lukujärjestys tyydyttämään pedanttia luonnettani – ja pyrkimys varmistaa sijaistoimintojeni jatkuvuus, joka siis pienentää sitä syntiä, että niitä voi yleensä ottaen nimittää myös sijaistoiminnoiksi. Ja nyt aion lisätä sinne myös kirjoittamisen: jos fyysinen puoli alkaa olla edes jokseenkin kuosissa, niin hyödynnetäköön tämä henkilökohtainen pimeä keskiaikani myös henkisen kunnon kohottamisen kannalta. Varo vaan, Jyväskylä – aion saapua sinne salonkikelpoisempana kuin koskaan.

Uusi aluevaltaus

Nyt viimein löysin itseni! Tässä on tulevaisuuteni!

Eli toisin sanoen yritän tappaa aikaa kera sijaistoimintojen uutisia kyttäillen..


Aejjaejjae. Voevoevoe.

Mieltä kerrassaa ylentää valittoo.

Kaaheesti kaelotan, valitan, voevotan

Tervetulleeks elämäänj ahingon toevotan.


Julumoo oes jos elo kirkkaalta näöttäs,

päeväsä ihteesä kehumalla käöttäs.

- Ee istu se luonteemmu luatuun.


Ku mittää ee ikinä suavasa oota,

on toesinaa voettoo jo pahviloota.

- Tyytyväenen on vaevalla suatuun.

Maailman(i) parannusta

Blogini, jonka piti keskittyä maailmanparannukseen, on viime aikoina rajoittunut kovin pieniin ympyröihin.. tai sitten kyse on maailman pienenemisestä – olen kyllä parhaani mukaan yrittänyt fixailla henkilökohtaista universumiani.Sitä suurempaa ehtii kyllä aina parantaa – vääryydet, eikä oikeudet sen paremmin, lopu meidän aikanamme itkemällä tai nauramallakaan. Mutta tämä oma piirini kaatuu, pysyy ennallaan, tai etenee huomattavasti lyhyemmissä sykleissä.

Siispä takaisin olennaiseen, eli minun maailmaani. Pääasiallinen avautumiseni koskettaa erästä lempiaihettani: kärsivällisyyttä, tai pikemminkin sen puutetta. Kyseessä on sellainen avu, jonka jakohetkellä olen ollut kerrassaan toisella planeetalla. Pystyn kyllä odottamaan asiaa kuin asiaa, jos tiedän, milloin sen on määrä tapahtua. Esimerkiksi raskausajan odotus on helppo nakki – ohjeellinen kesto on 38-42 viikkoa, ja lasketun ajankin saa tietoonsa melko luotettavasti ja kohtuullisen pian asian selvittyä. Niin mikäs siinä on ollessa, kun kalenterissa on punainen ympyrä kertomassa odotuksen päättymisen päivän edes noin suurin piirtein.

Mutta ei kai se ole mitään kärsivällisyyttä? Ei silloin varsinaisesti tarvitse olla kärsivällinen mitenkään erityisemmin, vaan antaa vain ajan kulua ja elää päivä kerrallaan eteen päin. Heikkouteni on juuri se, että kun jotain on tapahtumassa, tai pitäisi tapahtua (kuten vaikkapa asunnon myydyksi saaminen), enkä tiedä, että milloin, tai missä muodossa sen olisi määrä käydä, niin odottaminen tuntuu melko usein jokseenkin vaikeahkolta. Täytän elämäni sijaistoiminnoilla ja erinäisillä projekteilla ja mukatärkeilyllä, jotka kiinnostavat keskimäärin sen aikaa, että odotukseni palkitaan eikä minun tarvitse enää miettiä miten kuluttaisin aikani siihen asti, että saan odotettavan asian pois mielestäni.

No, jossain vaiheessa pohdin ääneen miehelleni ja muistaakseni muutamalle tutullekin, että kyllä tämä hätäily, panikointi ja stressaaminen kannattaa: Aina on kaikki asiat järjestyneet. Ennemmin tai myöhemmin, huonommin tai paremmin, mutta silti selvinneet. Jos en olisi stressannut, niin noinkohan olisi asiat lutviutuneet? En voi tietää, sillä enhän ole koskaan kokeillut. Jälkiviisaus ja oman sädekehän kiillottaminen kun aina on yhtä palkitsevaa. Joten jaan tämän arvokkaan tiedon kanssanne ilomielin: Todistin juuri menneellä viikolla, että maailma(ni?)pa ei jatka pyörimistään, jos minä en sitä edesauta!

Yleensä olen siis erittäin tarkka kaikkien edellä mainitsemieni määräpäivien ja päivämäärien kanssa. Eli jos nyt vaikkapa raskauteni sattuisi kestämään päivänkin yli 42 viikkoa, aloittaisin julmetun valitus- ja reklamointikierteen – tällaisista asioista olisi kuulunut ehdottomasti saada tieto jo tilausta tehdessä. Tosiaan viime viikolla ajattelin, että nytpä minulla on oiva paikka osoittaa, kuinka paljon olen luonnettani kehittänyt tässä kovassa elämänkoulussa.

Keskiviikkona olin näet yhteydessä pankkiin erään minulle kohtuullisen tärkeän asian tiimoilta. Miellyttävä pankkivirkailija, jota pidän erittäin luotettavana ja säntillisenä, sanoi, että hän ottaa minuuun yhteyttä huomenna, eli torstaina, kunhan on ehtinyt selvitellä asiamme perin pohjin esimiehensä kanssa. Keskiviikon lopun kulutin luonteelleni ominaisesti tuijottelemalla puhelimen näyttöä – ”jospa se nyt kuitenkin vielä ehti asian selvittää, ja soittaa minulle vielä tänään”. Kellon lähestyessä viittä tarkistin vielä nettisivuilta, että pankki todellakin sulkeutui puoli tuntia sitten. Eli eipä tässä mitään, huomennahan hän vasta lupasikin soitella. Ja kun pankki ei enää ole auki, ei minulla ole mitään stressattavaa. Sillä mitä se silloin hyödyttää, kun kukaan ei ole viemässä asioita eteen päin.

Torstaiaamun koittaessa, tarkemmin sanottuna kellon vierähdettyä yli yhdeksän (pankki aukeaa vasta kymmeneltä, mutta saattavathan he tulla töihin jo vähän aikaisemmin), aloin taas tuijottelun. Tai siis leikin, ettei minulla ole mitään tuijotettavaa. Puuhastelin kaikkea tavanomaista, kuten esimerkiksi varmistin vielä, että pankki tosiaan on auki klo 10.00-16.30, ja että Suomen talous jatkaa syöksyään Talouslehden sivuilla, enkä hetkeäkään miettinyt, että mihinkähän aikaan puhelimeni soi. Viimein tunnit vierivät viiteen.. Hahaa – voitin itseni! En soittanut pankkitätille, enkä edes laittanut viestiä verkkopankin kautta koko päivänä! Olenhan siis äärimmäisen kärsivällinen!

Perjantaiaamuna, kun en taaskaan pohtinut koko asiaa, ajattelin, että onpa varmaan pitänyt pankkineidillä kiirettä. Tai että esimies ei ole aikaisemmin ehtinyt asiaa käsitellä, mutta että nythän he varmaankin ovat jo asiamme kimpussa. Ja vielä kerran sattui ohimennen silmiini en-nyt-muista-miltä-internetsivuilta, että eräskin rahoituslaitos on auki perjantaisin aivan samalla tavalla kuin keskiviikkoisin ja torstaisinkin. Puoliltapäivin, kun puhelimeeni oli soittanut vain äitini (joskin puhuimme vain aivan pikaisesti - ”kato ko mä ootan yhtä puhelua..”), aloin pohtia, että noinkohan olen sittenkään saanut eräitä puutteellisimpia luonteenpiirteitäni kehitettyä. Mutta ei – en ajattele ollenkaan, että puhelimeni se soittoääni, joka hälyttää, kun puhelu tulee numerosta, joka ei ole luettelossa, ei ole tinnittänyt vielä kertaakaan koko kahden tunnin aikana, minkä pankki on ollut auki. Mutta mikäs tässä on ollessa, laittelen ruuan ja pakkailen tavarat valmiiksi viikonlopun reissua varten, eihän minulla ole mitään syytä stressiin.

Neljän aikaan pakkauduimme sitten koko perhe autoon ja lähdimme lomareissuille. Tankille oli pakko mennä, tai emme olisi päässeet perille asti. Satuin huomaamaan, että se pankki onkin ihan tuossa matkan varrella. Ja kappas – ihan on vielä puoli tuntia aukikin. Kännykkä taskussa niin, että tunnen sen värinähälytyksen, jos se alkaa soida (jos nyt vaikka jollakulla virkailijalla sattuisi olemaan minulle asiaa), astelen ripeästi pankkiin sisälle. Pankkitätin huomattuani nielaisen syvään. Hänen ilmeensä huutaa jo metrien päästä, että ”Ohhoh. Nyt kyllä olen unohtanut asianne ihan kokonaan”.

”Eikös tätä vielä ehdi maanantainakin alkaa selvittää?”

”Jooooo, totta kai. Eihän tällä nyt varsinaisesti mikään kiire ole!”

Juttelemme hetken ja hymy huulillani toivottelen mukavaa viikonloppua. Astun takaisin autoon rauhaisin mielin ja lähdemme kohti lomaamme.

..ja lupaan itselleni syvään hengittäen, että jos joku toinen ei pidä määräpäivistä(ni) kiinni, minulla on suoranainen vastuu ja tehtävä varmistaa, ettei hän vain ole unohtanut missiotaan. Ja kyse ei ole vähimmässäkään määrin mahdollisesta kärsimättömyydestäni. Vaan siitä, että minä vain varmistan tellukseni todella jatkavan matkaansa akselinsa ympäri.

”Päivä vain ja....”* ...mitäsenytoli!

..muistan joskus laulaneeni koulussa. Ei sen merkitys silloin oikein auennut. Niin kuin ei oikein muidenkaan laulujen tai aforismien. Mutta nykyisin kyllä olen opetellut sitä sisäistämään siitäkin edestä. Kuten suurin osa tietää, virsi jatkuu ”...hetki kerrallansa. Siitä lohdutuksen aina saan”*. Voisi olla ihan toimivaakin, mutta varmaksi en tiedä. Sillä en ole koskaan kokeillut tuota hetki, tai edes päivä, kerrallaan elämistä. Olisi ehkä ihan hyödyllistä ja mukavan erilaista edes yrittää – nimittäin tämä elämän ottaminen vuoden, tai vuosikymmenen sykleissä tuntuu toisinaan melko raskaalta.

En tiedä johtuuko se nuoruudestani, luonteestani, elämäntilanteestani, vai kenties näiden kaikkien sopivasta sekoituksesta, että arjensietokykyni on ainakin oman barometrini mukaan verrattain alhainen.

Tästä pääsemmekin takaisin ensimmäiseen blogini aiheeseen ”Kirjoittajan vaikuttimista”. Pitkissä keskusteluissa itseni kanssa alan päätyä sille kannalle, että elämäni koostuu pääasiassa sijaistoiminnoista. Siis vaahtoanko yhdyssanavirheistä, koenko pyhää vihaa opintotuen lapsikorotuksen puuttumisen vuoksi, karppaanko, kuntoilenko tai pohdinko antipatiaani politiikkaa kohtaan asioiden itsensä vuoksi, vai vaan siksi, ettei elämäni tuntuisi niin merkityksettömältä kuin se oikeasti tällä hetkellä tuntuu olevan? Kirjoitanko blogia – pohdinko aiheita niin kirkasotsaisen mukatosissani – ihan vain siksi, että en osaa elää arkeani arkena, vaan yritän keksiä sille jotain syvempää tarkoitusta?

Vai onko kyse pohjimmiltaan siitä, etten ole sisäistänyt, mitä arki oikeastaan edes on? Koska periaatteessa kai valtaosa mainitsemistani asioista liittyy useammankin henkilön normaaliin arkeen. Onko alkuunkaan tarkoituksenmukaista löytää kaikille teoilleen se syvempi motiivi? Ei kai ole pakko olla aktivisti tai politiikko ennen kuin saa luvan ilmaista mielipiteensä? Joskin tuolloin kai siitä olisi enemmän hyötyä.. mutta onko kaikesta pakko olla hyötyä? Onko elämä vielä aikuisenakin "jos näin, niin sitten..", "joko tai" ja "entä jos", mutta sitä vain oppii iän myötä sietämään paremmin?


*otteet virrestä 338

Olen kuullut väitettävän, ettei kotiäideillä ole elämää...

Ja tänään totesin, että väittämä pitää paikkaansa täydellisesti.

Olenkin tässä sitemmin pohdiskellut, että milloin on syytä huolestua mielenterveydestään ja elämänsä tasosta?

Joko silloin, kun saa mielettömät kiksit siitä, että löytää pesuhuoneensa sisustukseen sopivan hammastahnatuubin..?

ennen:


jälkeen:



Pieni, mutta todella merkittävä ero, eikös totta?

Josko kohta pääsisin vaikka aloittamaan opiskelut, niin voisi yrittää pelastaa sen, mitä pelastettavissa on.. Viaton

Valinnan vaikeudesta, eli tyhjän paperin fobia

Minä niin rakastan posmentamista. Innota sydämeni kyllyydestä, toisinaan jopa aiheesta niin välittämättä. Ja sitä ei jokainen välttämättä jaksa sitten kuunnellakaan, jos löytyy vielä sellainen oikein sydämeen käypä väittämä, jota vastaan taistella.

Mutta dialogin ja monologin ero onkin suurempi kuin osasin ikinä kuvitella.

Minua uhkaa nyt sama kohtalo, kuin kuudennen luokan kuvaamataidon tunnilla. Opettaja sanoi, että nyt saatte piirtää ihan mitä ikinä haluatte. Minulle se oli enemmänkin, että joudutte. Vielä ensimmäisillä luokilla luulin tuon "mitä ikinä" olevan unelmien täyttymys niiden kummallisten väriympyröiden ja vesiväriluonnosten jälkeen. Mutta nopeasti huomasin, että vaikka olen kuvaamataidossa kiitettävän arvoinen oppilas, ei parhaimmat tuotokseni syntyneet vapaat kädet antamalla. Istuin pitkiä aikoja tuijottamalla pelottavan valkoista paperia. Ja vasta ihan tunnin loppupuolella sain tartuttua edes johonkin toimeen. Mutta kaikin puolin keskeneräiseksi ja muutenkin ajatukseltaan vajaaksi se aina jäi.

Kyse on niin kirjoittamisessa, kuin piirtämisessäkin ainakin osittain perfektionismista. Yksi osa teoksen täydellisyyttä (ainakin minun mielestäni) on, että se on sopivasti rajattu. Ja se rajaaminen taas on hyvin vaikeaa, jos mitään ohjeistusta ei ole. Ei kai teos voi olla täydellinen "se", jos ei tiedä mikä se jokin on.

Nyt tuntuu, että tartunpa mihin tahansa, ei tekstistä tule riittävän täydellistä. Kun kukaan ei ole provosoimassa, ohjaamassa, kannustamassa tai potkimassa, ei agressioni löydä kohdettaan. Tai tekstiä ei tule riittävästi (ikään kuin voisin sen tietää ennen kuin kokeilen). Tai jään jahkailemaan omiani. Tai ihan mitä muuta tahansa kuin sitä mitä haluan.

Tai ehkä vain yritän liikaa.

Mutta jääkäämme siis odottamaan, että esimerkiksi Savon Sanomat, tai kenties sen lukijan palsta, keksii uutisoida jostain niin perustavanlaatuisesta epäkohdasta, että en voi olla avautumatta..

Tai ehkä hyväksyn sen, että aina ei tarvitse avautua. Että on muitakin tapoja keskustella, tai ilmaista itseään, kuin posmentaminen.

Kirjoittajan vaikuttimista

Minä en ole koskaan kirjoittanut päiväkirjaa. Tai riippuu tietysti mikä kenenkin mielestä päiväkirja on. Mutta minulle se tarkoittaa lukolla varustettua, kuviokantista, paksuhkoa nidettä, jonne mustekynällä kirjataan kauniin koukeroin päivän tapahtumat, suurimmat ihastukset ja ongelmat äidin kanssa.

Vaikka blogi ei suoranaisesti ole yhtä kuin päiväkirja, niin kai jotain samaa niiden ideassa on. Mutta suurin ero kirjoittajalle henkilökohtaisesti on se, että perinteisessä päiväkirjassa on lukko. Vaikka toisaalta kirjoitan myös itselleni, en osaa kirjoittaa vain itselleni. Siksi en ole pöytälaatikkokirjoittaja – en koe tarpeelliseksi kirjoittaa sellaisia tekstejä, jotka luen vain minä. En ole vielä pystynyt ratkaisemaan, onko kyse pääasiassa turhamaisuudesta, riippuvuudesta palautteeseen, vai luulosta, että sanoilla voi parantaa maailmaa. Vai yksinkertaisimmillaan siitä, että savolainen ei vain osaa pitää sanoja sisällään.

Yritin joskus pukea ajatukseni syväksi filosofoinniksi. Huomasin kuitenkin pian, että aforismien, teiniangstin ja syvien mietteiden maailma ei ole omani. Joten pyrin vastaisuudessa paasaamaan kokemuksen syvällä rintaäänellä asiasta kuin asiasta mahdollisimman suorasanaisesti. Ilman turhia koukeroita ja kielellistä brassailua, vaikuttimista, taiteesta ja syvällisyydestä niin välittämättä.