Minä en ole koskaan kirjoittanut päiväkirjaa. Tai riippuu tietysti mikä kenenkin mielestä päiväkirja on. Mutta minulle se tarkoittaa lukolla varustettua, kuviokantista, paksuhkoa nidettä, jonne mustekynällä kirjataan kauniin koukeroin päivän tapahtumat, suurimmat ihastukset ja ongelmat äidin kanssa.
Vaikka blogi ei suoranaisesti ole yhtä kuin päiväkirja, niin kai jotain samaa niiden ideassa on. Mutta suurin ero kirjoittajalle henkilökohtaisesti on se, että perinteisessä päiväkirjassa on lukko. Vaikka toisaalta kirjoitan myös itselleni, en osaa kirjoittaa vain itselleni. Siksi en ole pöytälaatikkokirjoittaja – en koe tarpeelliseksi kirjoittaa sellaisia tekstejä, jotka luen vain minä. En ole vielä pystynyt ratkaisemaan, onko kyse pääasiassa turhamaisuudesta, riippuvuudesta palautteeseen, vai luulosta, että sanoilla voi parantaa maailmaa. Vai yksinkertaisimmillaan siitä, että savolainen ei vain osaa pitää sanoja sisällään.
Yritin joskus pukea ajatukseni syväksi filosofoinniksi. Huomasin kuitenkin pian, että aforismien, teiniangstin ja syvien mietteiden maailma ei ole omani. Joten pyrin vastaisuudessa paasaamaan kokemuksen syvällä rintaäänellä asiasta kuin asiasta mahdollisimman suorasanaisesti. Ilman turhia koukeroita ja kielellistä brassailua, vaikuttimista, taiteesta ja syvällisyydestä niin välittämättä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti