Vain elämää?

Olisinkohan ollut kahden- tai kolmentoista vanha, kun yritin leikkiä ajatuksella, että minäkin vielä joskus tulen olemaan 30-vuotias. Jo tuolloin utuisesti ymmärsin, että siihen ikään mennessä ihminen on nähnyt ja kokenut jotakuinkin kaiken.

Esimerkkinä nyt vaikka Matti Nykänen. Sälli oli ennen kolmikymppisiään voittanut 5 olympiamitalin lisäksi sylillisen muita pystejä ja titteleitä, ja siinä sivussa tullut nähneeksi puoli maailmaa.

Tuohon maagiseen ikään mennessä Vesa-Matti Loiri taas oli käynyt teatteri(korkea)koulun, näytellyt yli kymmenessä elokuvassa, debytoinut Uunona, julkaissut neljä musiikkialbumia, esiintynyt huiluineen Pori Jazzeilla, ja voittanut SM-kultaa ties missä kaikissa palloilulajeissa.

Minun kolmekymppisistäni on aikaa nyt reilu puoli vuotta. Sen lisäksi, että minusta ei taatusti löydy mainintaa edes Wikipedia-artikkelista tai iltapäivälehdistä, on ajatusmaailmani edelleen hämmästyttävissä määrin lähempänä 13- kuin 31-vuotiaan todellisuutta. Löydän itseni nimittäin lähes päivittäin muun muassa tuskailemasta läksyjen kanssa, toivomasta koulun loppumista, angstaamasta mitä mitättömimmistä asioista ja välttelemästä kissanvessan putsaamista. Ja edelleen tunnen pohjatonta onnellisuutta, jos äiti siivoaa huoneeni tai laittaa minulle ruokaa.

Toisten vain elämää sattuu nyt siis olemaan vain vähän enemmän kuin toisten. Viime aikoina olen päässyt lohduttautumaan kuitenkin sillä, että esimerkiksi Toni Wirtanen on ehdottomasti parhaimmillaan nyt lähes nelikymppisenä. Toisaalta Ismo Leikolakin on pääsemässä Maailman hauskimmaksi ihmiseksi vasta kolmenkymmenenviiden vuoden iässä. Ja Nobel-palkinnon saajatkin ovat nykyään yhä useammin meitä jo hieman kypsempään ikään ehtineitä.