Ajatuksia nettivihasta

Kirjoitan tätä tekstiä raskain sydämin.

En tiedä, tuleeko tämä olemaan viimeinen blogipostaukseni. Ehkäpä irtisanon koko internetliittymäni, kuka ties myyn koko taloutemme tietoteknisen kaluston pois kertarysäyksellä?

Osasin kyllä odottaa tätä päivää. Näinhän kaikille huomattaville, radikaaleille ihmisille käy jossain vaiheessa. Ja toisaalta pitäisi olla tyytyväinen, että on onnistunut herättämään tunteita - puoleen tahi toiseen.

Internetin yksi ehdottomati suurimpia heikkouksia on kasvottomuus. Monikaan ei sanoisi päin naamaa toiselle samoja asioita, mitä hän internetissä suoltaa. Kasvottomana ihmisenä toiselle kasvottomalle. 

Ja vaikka suurin osa kritiikistä on helppo ajatella jonkun köyhän elämän omaavan ihmisen omaksi heikkoudeksi, ei kaikkea voi painaa villasella. Kaikkea ei tarvitse kestää eikä sietää. Omat rajat on hyvä tunnistaa. 

Aina löyty joku joka kuittaa, että "Se on vaan internet. Älä ota sitä niin tosissasi! Sinne nyt kuuluu tuollainen!" Mutta miksi, miksi kukaan näkee niin suuren vaivan, että ottaa sitten omalta osaltaan asiat niin tosissaan, että vaivautuu toisia vainoamaan?

Hupsista. Menipäs tämä nyt fantasioinnin puolelle.

Siis ei, en ikävä kyllä vieläkään ole sen paremmin huomattava, kuin radikaalikaan (ihminen nyt ehkä hätäiseen sentään lähes suurin piirtein). Ja ehkäpä kokemaani vääryyttä ei oikein voi vielä nettivihaksikaan tituleerata.

Mutta ymmärrättekö nyt yhtään, kuinka pahasti tällainen kaltaiseni herkkä sielu voi mennä raiteiltaan, kun huomaa blogissaan tällaisen palautteen (ruutukaappaus siis edellisen postaukseni alalaidasta, josta on mahdollista jättää palautetta joko pikatäpällä tai oikein tekstimuodossa [jota toivon, että käyttäisitte enemmän]):

Onneksi defenssini ovat harvinaisen toimivaa sorttia. Koska kyseinen palautteenantaja ei jättänyt mitään sanallista kommenttia tarkentamaan, millainen soopa hänen mielestään oli kyseessä, niin voin aina paeta ajatukseen, että kyseessä oli henkilö, joka ei vain hahmottanut, että tuohon "tykkäsin" -kohtaan painetaan täppä siitä tekstin edestä eikä sen perästä.

Mutta nyt. Nyt olen vuodattanut teille sieluni, mieleni ja kaikkeni. Nyt voin taas vahvana seistä omilla jaloillani ja todeta, että kyllä, minä olen riittävän hyvä tällaisenani ja saan kirjoittaa juuri sellaisia tekstejä kuin haluan. Eikä kaikkien ole pakko tykätä niistä - mikäs se sellainen mielipide, taideteos tai mikä tahansa tuotos on, mikä ei yhtään ajatusta kenelläkään herätä puoleen eikä toiseen.

Ja ehkäpä, ehkäpä palaan tänne vielä (ensi kuussa viimeistään, kun olen luvannut itselleni, että siinä postaus/kk -tahdissa on nyt pysyttävä kun olen siinä jo niin kauan onnistunut)! Ja soitan Saunalahdelle ja perun laajakaistan irtisanomisen. Ja otan myyntipalstalta pois ilmoitukset myynnissä olevista tietotekniikkahärpäkkeistä... Ehkäpä, ehkäpä opettelen paremmin ottamaan vastaan rakentavaa palautetta!

May the _____ be with you, kaikki arvoisat lukijani! (Täydennä itse juuri sillä hetkellä tarvitsemallasi määreellä.)

Ps. Nyt vasta tajusin, kuinka paljon nautinkaan (ihan kaikenlaisesta) saamastani palautteesta. Niinpä haastan teidät jokaisen, jotka jaksoitte lukea tänne asti, jättämään kommenttikentään - tähän tai johonkin aikaisemman postauksen - minulle tai blogilleni jotain terveisiä. Hauku, kehu, moikkaa, ehdota jutunaihetta, taikka vaikka laita edes se täppä johonkin noista kolmesta vaihtoehdosta. Näin teet pienen blogistin maailmaan jotain suurta; annat hänelle hetkellisen euforistisen illuusion siitä, että joku on hänestä ja ajatuksistaan edes hiukkasen kiinnostunut.